Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon | Page 2

kadehtii ja pelkää.
Vaan kun silmä viisahasti hällä vilahtaapi,
silloin pullo pulpahtaa ja
raha kilahtaapi.
Meni sinne monen talon pennit sekä pellot,
monen miehen verkatakit,
vitjat, ankkurikellot.
Toki toista ruukki tuopi. Ruukissa on rahaa.
Sata miestä päivätyössä
veistää sekä sahaa.
Ahot laajat aukeavat, nousee hirsikerrat.
Joka harjan nostajaista
juovat ruukin herrat.
Makasiinit mahtavat ja konehuoneet kohoo.
Paljon siitä mahtavuutta
ulommakin uhoo.
Viestit ulos vierähtää, käy maine maata pitkin:
Kivesjärven ruukissa
saa kultaa kulkuritkin.
Tulee miestä työtä varten, tulee työttömyyttä.
Pehtori on hyvä mies,
ei pois hän aja syyttä.
Nukkuu puolipäivähän ja aamunaukun nakkaa,
ikkunasta vilkaisee,
kun miehet hirttä hakkaa.
Kaksi miestä vierimästä hirren päätä estää,
kolmas kokoo lastuja ja
neljäs vasta vestää.
Nyökkää päätä pehtori: »On hyvä että tarkkaan
tehdään työtä

tärkeää.» Ja katsoo taasen sarkkaan.
Toki ain ei kirvestöihin jouda ruukin väki.
Milloin laakso nostetaan
tai tasoitetaan mäki.
Metsä maahan kaadetaan ja kukkatarha tehdään.
Siinä monet kummat
kasvit ulkomailta nähdään.
Pystytetään pylvähät ja pannaan lasipallot
niiden päihin kiiltämään
kuin murjaanien kallot.
Kelpaa niiden keskellä nyt »volangia» heittää,
maata riippumatossa
tai kahviakin keittää.
Joka viikko vieraita ja joka päivä joulu!
Onpa siinä orpanoina
Kajaani ja Oulu.
Tulee poiat porvarien: Tukka kaunis kiiltää.
Rouvat raatimiesten käy
ja laahus maata viiltää.
Virkamiehet Paltamonkin Kives-ruukin muistaa.
Siellä toti oiva on ja
juttu hyvin luistaa.
»Venskan» kieli vengertaa ja virtaa viittä »renskaa».
Ruunuvouti
rouvan kanssa pakinoipi ranskaa.
Rouva on ollut Tukholmassa tyttö-aikoinansa,
pansuunissa
parhaassa,--sen tuntee tavoistansa.
Käytös siro säilynyt on virkamiehilläki
ajoist' asti Kustavin, min
iso-äidit näki.
(Itse he aivan aatelia olivat mielestänsä,
sukukirja Sursillien kullakin
pöydällänsä.)
Ympärillä erämaa ja halla viljat tuhoo.
Kivesjärvi keitahana korven
yli kohoo.

NELJÄS LAULU.
Kerran kevät-iltamalla vene vettä sousi,
laski Varislahtehen. Mies
nuori maihin nousi.
Astui pitkin metsätietä, tuli ruukin taloon,
siinä sijaa yöksi pyysi;
sitten aikoi saloon.
Oli yön ja toisenki ja kohta kolmannenki,
koko viikon vierahana,
vielä yli senki.
Kukaan enää puhunut ei hänen lähdöstänsä.
Monet kyllä miettivät:
Mik' on hän miehiänsä?
Maalariksi mainittiin, söi herrasväen kera,
näkyi hälle maittavankin
maito ynnä hera.
Rouvan kanssa kuljeskeli, mäkilöitä nousi,
teki marjamatkoja ja
saaren päihin sousi.
Niku Flander, tietoniekka, taitoniekka tiesi:
»Hän on suuri mestari ja
mainiokin miesi.
Kuvia hän vaattehelle nahturilla sipoo,
maalaa siihen maisemat ja
henkilötkin hipoo.
Niitä herrat ostelee ja lystinänsä näkee.
Nyt hän tullut maalaamaan on
Kives-ruukin väkee.»
Huhut tuosta kummalliset kautta kylän kulki,
kuiskittihin,
kuunneltihin, kerrottiin jo julki:
»Uloskäynyt uusi laki on nyt keisarilta:
Maalattakoon kaikki kasvot
Suomen asujilta!
Tytöt pannaan tynnyriin ja pojat tervapyttyyn,
ettei tunne turkkilainen,
koska sota syttyy.»

Mutta herrat pitäjän ne piti pientä pilaa:
»Patruuna se rouvastaan nyt
muotokuvan tilaa.
Tekaista se veitikka voi elävänkin kuvan.»--
Tuota kuullen nähtiin
monen rouvan punastuvan.
Mikä liekin oikein ollut mestarin sen työnä,
näyttänyt hän nukkuvan
ei monenakaan yönä.
Eikä enää ruokakaan niin maistanut kuin ennen,
kahden verran
kalpeni hän kesän lyhyen mennen.
Sanoi kerran Anja-rouva: »Kivesvaara vielä
käymättä on meillä.
Ehkä tänään käymme siellä.»
Lausui toinen leikillään: »Ah, rouva, ette varmaan
tunnekaan te
tarinaa tuon Kivesvaaran harmaan.
Kivesvaara ole näät ei tavallinen vuori.
Vaara täynn' on saleja, vaikk'
kaikki kätkee kuori.
Kivesvaaraa varokaatte! Siellä siki-unta
nukkuu tuhatvuotistansa
jättein kansakunta.
Vaimot lapsi rinnoillaan ja miehet miekka vyöllä.
Vuoren ukko
uinahda ei päivällä, ei yöllä.
Yksin vuoren huipulla hän tähtein teitä seuraa,
katsoo, kuinka
maailmalla ajan myrskyt meuraa.
Hetki lyö. Ja vuoren kylkeen kolme kertaa ukko
kumahuttaa
nuijallaan: jo aukee vuoren lukko,
astuu ulos urhokansa, tulee tuhat hiittä,
miehet syltä seitsentä ja
vaimot vaaksan viittä,
Silloin aseet kalskavat, mäet kaikki mätkyy, kaikaa,
kääpiökansa

kukistuu, taas alkaa jättien aika.»
Anja-rouva ailakoi: »Mua säikytätte vainen.
Totta, toivon, hiisillekin
pyhä lienee nainen.»
Eikä mikään auttanut. Sen päähäns' oli saanut
Anja-rouva armas eikä
kärttämästä laannut.
VIIDES LAULU.
Niinpä kerran lähdettiin. Soi nauru metsätieltä.
Mutta yhtä iloisina
palattu ei sieltä.
Virsta vettä soudettiin ja toinen maata tultiin,
kolmannella kohottiin
ja vuoren alla oltiin.
Nousi suosta suuri kulju niinkuin jättikirkko,
peninkulman juuret
maassa, pilvein päällä nirkko.
Näkyi sinne maailmoita: erämaata sankkaa,
suota, suurta rimpeä ja
havumetsää vankkaa.
Kivesjärvi piennä niinkuin lampi alla päilyi.
Päivä laski.
Laaksomailla terhen hieno häilyi.
Hiljaist' oli kuin haudassa. Vain hengityksen kuuli.
Surissut ei
sääsken siipi, tuntunut ei tuuli.
Asumaton avaruus kuin meri huokas alla.
Pelvon, vavistuksen henki
kulki kukkulalla.
Anja-rouva nauraa koki: »Tutkikaamme, tokko
vielä ompi elossa tuo
hiitten suku sokko.»
Lausui, kolme kertaa löi hän vuorta kepakolla.
Toinen nauroi: »Hiidet
nuo myös taitaa kuurot olla.

Täytyy heitä herättää.» Oli jyrkänteellä paasi.
Alas vuorta vyörymään
mies voimakas sen kaasi.
Vieri paasi pauhaten, jo Hiiden väki kuuli,
koko vaara kumisi, sen
ukkoseksi luuli.
Kuului kalske kalpojen, nous jättein kansakunta.
Anja-rouvan poski
oli valkeampi lunta.
»Menkäämme!» hän virkahti ja vienolla
liikkehellä tarttui käteen
kumppalin. Se ään' oli arka, hellä.
Se ääni pyysi, rukoili: »Vie minut, nosta, kanna
kauvas metsän
siimekseen, pois taakse taivaan rannan.
Ma unhoitusta halajan, sen yksin saan ma sulta.»
Taideniekan
sydämessä säihkyi tuhat tulta.
Seisoi miehet miekka vyöllä, vartoi Hiiden kansa.
Taideniekan rinta
nous, hän nautti voimastansa.
Sana vaan! Ja sylissään oli maailma! Ken tuota
uskois? Mutta hiidet
nuo ei liian kauvan uota.
Hetki lyhyt, lentävä! Taas kaikk' oli niinkuin ennen.
Äänetönnä
kumpainenkin astui alas mennen.
KUUDES LAULU.
Hiiden kansa on sellainen, että ken sen herättääpi,
sille se
ikiviholliseksi ja painajaiseksi jääpi.
Sen sydämessä aina aallot syksy-öiset pauhaa.
anna ei hiidet hänelle
yön lepoa, päivän rauhaa.
Taideniekan mielehen oli tunkenut tuska kuuma.
Päivät, yöt hänen
haaveissansa hautui sama tuuma:

valloittaa