Kirot | Page 6

tempaa
vuorelaiset mukaan, ja tuon suvun monet haarat ovat kuin syttyvät
tervaslastut siellä täällä muualla. Urmas ja ylevä Heljä on kuin kerän
pohja, jonka ympärillä merviläisyyden langat yhtyvät.
ORPA Totta poikani. Ja sentään on kysymys jostain muusta, joka
kuuluu ainoastaan sinuun! _Katsoo kiinteästi_: Ketä rakastat...?
URMAS _Tuskaisena_: Äiti! Mertsi oli minun nuoruuteni unelma.
Mutta sen unelman täytyi särkyä.
ORPA Täytyikö sen? Ja voitko sen noin särkeä--myös häneen nähden?
URMAS _On hetken vaiti_: Voin. Meidän välillämme ei ole siitä
asiasta koskaan sanaa vaihdettu.
ORPA _Hiljaa_: Puhutaan joskus sanoittakin ... enemmän kuin sanoin.
URMAS Puhutaan, puhutaan--ja meidän välillämme on puhuttu. Siksi
olen ystävämme Mannon kautta saattanut tekoni syyt hänen tietoonsa.
ORPA _Jännittyneenä_: Onko hän jotain vastannut...?
URMAS Ei ... ei vielä...
ORPA _Kuin itsekseen_: Moni ei vastaa koskaan... _Äänettömyys_.
Entä Heljä? Mitä hän on sinulle?
URMAS _Lämpimästi_: Hän on jalo, äiti! Olen häneen mieltynyt ja
sukumme asia liittää meitä päivä päivältä lujittuvin sitein.
ORPA Sukumme asia, taas...? Niin niin... _Hiljaisen värähtävästi_:
Ennen meitä raastettiin väkisin miehen taljoille, sitten meitä myytiin
suurista lunnaista. Tuleeko nyt asiat, kaikkinaiset asiat ... ei koskaan se
yksi? Sekin olisi ollut uusi usko, poikani. _Hiljaa_: Täytyykö minun
nyt jäädä minun uskoineni?
URMAS _Lyhyen äänettömyyden jälkeen_: Sinun täytynee, äiti--ellet
tyydy siihen, ettei meidänkään välimme ole kokonaan sitä uskoa vailla.

Heljä se on oleva! Hän, kirkas mervi-nainen, minun pirtissäni paistaa ja
kotini hiiloksessa merviläisyyden lieskaa kanssani vaalii.
ORPA _Hiljaa_: Niin, sinun pirttisi, teidän hiiloksenne--vaan Mertsi...?
Tiedätkö sinä miten syvästi hän on tästä asiasta unelmoinut? Pettyneen
sydämen polut ... pettyneen sydämen kirot, poikani----_Katkeaa
äänettömäksi._
URMAS _On pitkän aikaa vaiti, ankara mielenliikutus kasvoillaan_:
Minä olen taisteluni taistellut ja päätökseni tehnyt. Kohtaako minua sen
vuoksi onni vai onnettomuus, sitä en kysy. Enkä sitäkään, kärsiikö ehkä
joku toinenkin sydän. Olen uhrikivellä leikannut itseni irti kaikesta
muusta paitsi kansani asiasta. Jos minua sen vuoksi kirot kohtaavat, ne
kohdatkoot--ne ovat kansani onnen kirot!
ORPA _Syvästi liikutettuna_: Ymmärrän--sinun kohtalosi on ratkaistu.
URMAS _Käy äkkiä sillanteen reunalle--sisään on astunut muuan
orja._
ORJA Isäntäni Orhas tervehtii sinua! On saapunut Metsä-Merviasta
miehiä iloisin uutisin, tärkein asioin. He odottavat sinua.
URMAS Tulen heti--niin tervehdi isäntääsi! Orja poistuu.
Iloisia uutisia, tärkeitä asioita--kuulitko sinä, äiti? Niin, se kasvaa kuin
vyöryvä lumipallo! Miehiä menee, miehiä tulee, kirot suistuu, kiistat
talttuu. Ja vaikka se nyt on veeniläisyyttä vastaan, niin se kuitenkin
sulkee ja lopulta itseensä sulattaa kaikki, veenit ja mervit. Ja niin
nousee vapaa, voimakas Mervian kansakunta, jonka ei tarvitse
kumartaa itään eikä länteen, vaan joka on kerran näyttävä mikä on
Mervian miehuus ja ponsi!
ORPA _Hiljaa_: Taivas suokoon, että niin kävisi! _Pyyhkäsee
kyyneleen silmänurkastaan_: Nyt minä menen omaan pirttiini, lapseni.
Nousee.
URMAS Nytkö jo...? _Tarttuu heltyneenä hänen käsiinsä, katsovat
hetkisen ääneti toistensa silmiin. Menevät sillanteelta alas.
Orjattarelle, joka on seisonut sen aikaa oven luona:_ Sätene! Saata
Orpa-valtijatar ja tule sitten tänne--pirttini jää sinun vastuullesi.
_Hiljemmin_: Jos Heljä-valio sillaikaa tulee, pyydä istumaan--sano että
viivyn tuskin hetkeä.
SÄTENE Sanon. Poistuu Orvan kera.
URMAS _Palaa sillanteelle, käy pirtinpatsaalta päähineensä, menee.
Huone on hetkisen tyhjänä. Sitten ovi avautuu hiljan-hiljaa raolleen ja

aukeamassa näkyy hunnuntapaisella pääliinalla suojaavasti verhotut
naisen kasvot. Hän kurkistaa varovasti ympäri huonetta, vetäytyy sitten
sisään, huoahtaa vapautuneesti ja työntää pääliinansa syrjemmä._
MERTSI _Kalpeana, jännittynyt ilme kasvoillaan. Katsahtaa
tarkastellen ympärilleen, hämmästyneenä_: Näinkö köyhää ja autiota
Urmaan kotona...? Peittämätön olki seinänä...? Missä ovat sarvet, taljat,
uutimet ja peitot? Missä Orpa-äidin kirjoverhot, joista jo lapsena kuulin
puhuttavan? _Äänettömyys.
Muistaa äkkiä_: »Mervan karhu», »Mervan havukka»! Näinkö
alastomaksi, näinkö kaikki...? _Äänettömyys. Liikutettuna_: Mikä
ihana voima, mikä säälimätön ankaruus! Nyt ymmärrän senkin... Sinun
seinäsi ovat puhuneet, Urmas!
_Astuu nopeasti sillannetta kohti, mutta kääntyy säikähtyneenä ympäri
kuullessaan oven avautuvan_: Ken...? Talon orjatarko?
SÄTENE Orjatar.--Isäntäni ei ole kotona.
MERTSI Tiedän. _Pieni äänettömyys_. Minulla on isännällesi
viesti--heitän tänne pöydälle--jätä minut hetkiseksi!
SÄTENE En voi--niin on isäntäni käsky.
MERTSI _Neuvottomana_: Et voi...?
SÄTENE En. _Pienen äänettömyyden jälkeen_: Mutta tahdon olla
niinkuin minua ei olisi. _Kääntyy kiukaaseen päin_.
MERTSI _Iloisesti liikutettuna_: Niin ... ole niin!--Mikä onkaan nimesi,
tyttö?
SÄTENE Sätene.
MERTSI Sätene! Isäntäsi antama?
SÄTENE _Loistavin silmin_: Isäntäni!
MERTSI _Nousee sillanteelle ja pysähtyy pöydän päähän. Ottaa
povestaan pienen hopealangoilla somistetun tuohilippaan, jonka
ympäriltä irrottaa silkkisen siteen. Laskee lippaan pöydälle, side
kädessä tuskaisena_: Kuinka vaikeata, kun hetki lähenee... _Nojaa
pöydän päässä olevan istuimen käsinojaan, hämmästyy_: Tämä on
hänen paikkansa...? _Heltyen_: Niin, tässä hän istuu... Ja tuolla on...
_Menee lapsellisen innostuneena pöydän taa, istuutuu rahille_: Näin...?
Ei, lähempänä! _Siirtyy, hymyilee, nyökäyttää päätään--niinkuin istuisi
toisen kanssa pöydässä.
Nousee, käy nopeasti peräalaa kohti_: Tuolla liesi! Kuinka suuri... Puut
räiskyvät... Loimon punerrus askelmissa, hongan kylessä ... ehkä aina

täällä saakka?
_Katse siirtyy vuoteeseen, sitten kaappiin. Käy sen luo ja sivelee
kädellään kuin pölyä koetellen: Kas! Pyyhkäsee tulusturmiollaan
kepeästi.
Käy patsashongan luo, katselee. Ottaa säilän vaarnasta, ojentaa kuin
tarjoten_: Tässä, Urmas!... Onpa se painava. _Panee pois.
Astuu kylkeissuojan ovelle, seisoo hetkisen. Kääntyy pää koholla,
kasvot säteilevinä. Astuu ripein askelin sillanteen reunalle. Käskevän
kutsuvasti_: Sätene!
SÄTENE _Nousee nopeasti_: Mitä käsket, valio?
MERTSI _Kuin havahtuen, painaa kädet ohimoilleen_: