Kihlaus; Yö ja päiv | Page 8

valkeuden lasten teillä, sä näytät mulle
päivän kimmeltävän loisteen taas, näytät maailmankaikkisuuden, jossa
ääretön viisautes on etehemme ilmestyvä. Sä näytät mulle ihmisen,
joka on sun kuvas, näytät isäni, äitini, sukukuntani kaikki. Oi! saanhan
kohta katsella sydämmeni ystävätä, katsella, miten säteilee hänen
silmistänsä kuolematon, rakastava sielu. Niin olet sä mua kohtaan
tehnyt laupeuden työn, ja mitä anelisin enään? Toki pyydän vielä yhtä,
joka on poveni läheisimpiä. Siirrä kauvas tästä näiden kahden huoneen
viha ja vaino, muserra sen kärmeen pää ja anna valkeutes vuotaa
riitaveljesten sydämmiin, niinkuin kohta sun päiväsi puhdas aamuvalo
mun silmieni peilihin vuotaa. (Tapanille.) Jaa, kuinka luulet, ystäväni:
onko naapurisovinnosta meillä toivoa vielä? He joko olisivat niin
vihoittaneet taivaan, ettei kuuluisi enään kenenkään esirukous
korkeuden istuimelle?
TAPANI. Tuskin auttais tässä enään taivastenkaan voimat, tuskin
kirkkaus Damaskun retkeltä.

LIISA. Kuinka murheellista! Mutta eihän koskaan kaiu niin heleästi
onnen kanteleen soitto, ettei aina siinä songerra yksi ja toinen kieli.
Toki toivon vielä.--Mitä kuluu aamu, mun Tapani'in?
TAPANI. Enemmin jo päivä kuin yö, ja kohta kohoo aurinko ylös
saarien takaalta idässä.--Mä kuulen sekavia ääniä tuolta aholta. He
tulevat. Tiedä, Liisa, että kontio on kaadettu, ja sen kanssa nyt lähenee
tänne riemuitseva joukko, niin vanhoja kuin nuoria. Ja nytpä ylös
meren rannalta käy myös meidän nuottaväki, yhtyen toisten seuraan.
Tänne retkeilee nyt iloiten liuta. (Aurinko nousee.)
LIISA. Hetki lähestyy!
TAPANI. Aurinko nousee.
KERTTU. Vaatehtien purpuraiseen pukuun metsät ja vuoret.
LIISA. Hetki lähestyy, taivaallinen hetki!
TAPANI. Neito, sä kalvenet.
LIISA. Ilohan sydäntäni polttaa.
TAPANI. Kerttu, me ehkä käymme rohkeasti.
LIISA. Olkaat toki rauhassa.
KERTTU. Liisa, nyt vasta mietiskelen jotain. Huomaa: voisko sielus,
oltuaan niin kauvan pimeyden tuttavana, nyt yhtaikaa ottaa vastaan
kaikki, mitä luonto taitaa tarjota? Voisko se kestää tämän aamun
kirkkautta ympärilläs?
LIISA. Olkaat rauhassa. Mua vahvistakoon hän, joka ei vielä koskaan
ole mua unohtanut, vaan armollisesti aina lähetti mulle henkensä
valkeuden pyhiä säteitä, koska oljentelin sokeuteni pimeässä luolassa.
KERTTU. Sä etkö muista rahtuakaan tämän maailman muodosta?
LIISA. En, armas vaimo, en tiedä, minkaltainen on päivän tulinen tähti,
tuulien ympär-humisema vuori, kesän kukkasniittu ja talven luminen
kangas. En tiedä minä kurja, vaan kaikki on edessäni pimeä, arvotus,
jota en käsitä, ennenkuin näkemättömyyden jää on sulanut silmiltäni.
Mutta tietkäät: synkeästä, humajavasta arkistani lenteli usein mun
sieluni kuin vieno kyhkyläinen perikotomme kaukasille kukkuloille,
monin kerroin kauniimmat kuin viheriät kunnaat täällä. Niin, luulenpa
nyt taitavani liioin hämmästymättä katsella kasvoja keväisen aamun.
(Kuuluu ulkoolta ilosta menoa.) Ylös, ystävät! Olkaat ilman pelkoa, mä
seison lujana ja tyyneenä, koska kerran on eteeni avettu se suuri, se
loistava rakento, vaikka kalvenenki nyt ja vapisen. Oi! välähtäköön
eteheni taivasten valkeus, ja kirkas otsa vasten kirkasta otsaa seisomme

aamu ja mä, hymyellen toinen toisellemme. (Tapani poistuu.)
KERTTU. Silmänräpäyksen päästä, tyttöni. He tulevat. (Joukko kansaa
tulee ja heidän seurassansa Keimo, Anna, Mannila ja Saara.)
MANNILA. Istukaat levähtämään, miehet, kunnes kiikki on valmis.
1:N MIES. Mitä sanot mesikämmenestämme, Mannila?
MANNILA. Aika karvarulli, kuin keväinen hallava heinäsuova.
2:N MIES. Eipä ollutkaan sen suovan kaataminen juuri lasten leikki.
Tapaninpa luodista sai hän viimeisen ja tuntuvimman näpsäyksen.
MANNILA. Se miellyttää minua.
1:N MIES. Mutta miksi peitetään sokean silmiä? Häikäisiskö päivänen
läpitse kiinteän kaihin? Vai ovatko Kertun keinot poistaneet sokeuden
suomukset?
KERTTU. Suuret ovat Herran armotyöt. Tänä pänä, tällä hetkellä pitää
sokean näkemän.
ANNA. Mitä kuulin?
KERTTU. Hän on saanut näkönsä.
ANNA (syleilee Herttua). Oi vaimo, mikä sanoma! (Painaa vasten
poveansa Liisan pään.) Terve tuloa pitkästä, pitkästä yöstä, mun armas
lapseni!
1:N NEITO (tarttuu Liisan käteen). Terve tuloa, mun
kasvinkumppanini!
2:N NEITO (pidellen häntä toisesta kädestä). Oi, mikä ihana hetki!
Enhän taida pidättää kyyneltäni.
ANNA. No, vaimo, päästä jo side, päästä ja näytä mulle lapseni silmä!
KERTTU. Hallitkaat mielenne ja olkoon tyyneys ja rauha, koska
neitonen käy vastaan uuden aikansa aamua.--Liisa, ole valmis.
LIISA. Tytöt, suokaat mulle hartianne. (Asettaa oikean kätensä ympäri
1:n, vasemman ympäri 2:n neidon kaulan, seisten heidän keskellänsä.)
KERTTU. Nyt hellitän sitees.
LIISA. Hellitä side.
KERTTU. Ole valmis.
LIISA. Varro.
KERTTU. Miksi varron?
LIISA. Hellitä side. (Kerttu ottaa siteen hänen silmiltänsä.)
KERTTU (erikseen). Vapisenpa toki. (Hetki äänettömyyttä.)
LIISA. Ja tämä on maailma!
ANNA (erikseen). Mun korea lapseni!

LIISA. Tämäkö se viherjäinen maa, ja taivas tuo? Taivas, niin
juhlallinen ja pyörryttävän korkea? Tämä on siis maailma, ihmisten
asunto. Miksi ei enkelten?
KERTTU. Tästä kaukana ja monin kerroin kauniimpi on Jumalan ja
enkelten asunto. Sen tiedät itse, sen sanoit itse.
LIISA. Ken voi enään aatella kauneutta ankarampaa? Oi taivaan
hiilakkainen sinisyys, oi auringon loimo sinisyyden jyrkässä mäessä!
(Peittää silmänsä.) Tämä tyyneesti, mutta terävästi säteilevä pyörö, eikö
ole se taivaan aurinko?
KERTTU. Siinä se päivän kultatähti, josta niin usein olet kysellyt.
LIISA. Sen jumalallinen paiste ihmisen silmää heijasee. (Katselee
ympärillensä). Tuossa isäni ja tuossa kallis kantajani. Olkaat tervehdityt!
Tuossa, tiedän minä, Mannila ja hänen emäntänsä, tuossa ystävällisiä
kylänmiehiä, ja tässähän armaita kasvinsisariani halailen. Olkaat
tervehdityt kaikki, kaikki! Mutta missä on Tapani, kaunis kultasein?
KERTTU. Ole huoletta, kohta on hän tässä.
LIISA. Miksi viipyy hän? (Katsoo porttia kohden). Mutta tuossahan ne
kaksi