Kihlaus; Yö ja päiv | Page 7

muistan kuin unta.--Lähes
kyksikymmentä vuotta sitten, niinkuin tiettään, karkasi taasen
päällemme kansamme äkeä vihollinen, ja sota pauhasi saloissamme.
Eräänä iltana läheni myös meitä vähempi ratsasjoukko, jonka kiiltävät
piikit näimme jo kaukana tuolla toispuolella peltoja polvellisella tiellä.
Kuinka kohdella vihollista, siitäpä nousi nyt kysymys, ja vastapäin
tuumailit isäni ja Keimo. Keimo käski jokaisen askartelemaan
asemallansa, nostamatta kättään vastoin voimallista vihamiestä, joka

vihoissansa varmaan saattaisi meille polttomurhan ja kuoleman. Mutta
toisin tahtoi isäni sokeassa rohkeudessansa, ja hänen tahtonsa voitti.
Pian sai hän puolellensa muutaman miehen, ja he suljit kiireesti tuon
jyrkän kujan pellavaloukuilla, karangoilla ja humalasaloilla ja rupesit
ampuilemaan vihollista, joka oli jo ehtinyt tuonne sillalle. Hän pysäyi
uumoen löytyvän täällä enemminkin voimaa, päätyi viskelemään
päällemme kihiseviä rakettia, ja pian seisoi tulessa sekä Keimo että
Mannila. Nousi nyt meteli ja meno, kaikki pelastus oli turha, rakettia
satoi kuin tulisia kärmeitä, ja lisätyillä voimilla rynkäsi nyt äkisti esiin
vihollisen lukuisa joukko. Sillon ei ollut meillä muuta keinoa kuin
paeta ruuhillamme lahden toiselle puolelle, josta sitten katselimme,
kuinka kotomme muutuit tuhaksi. Ja sillonpa iskit yhteen isäni ja hänen
naapurinsa, iskit hurjasti kuin kaksi hullua koiraa, ja miesvoimia
tarvittiin, ennenkuin olit he eroitetut. Sillon lupasit ja vannoit he toinen
toistansa kohtaan sammumattoman vihan, jonka murheellisen
lupauksen he uskollisesti ovat pitäneet tähän hetkeen asti, ja syitä vihan
kannatteiksi on lakkaamatta etsitty kahdenpuolen. Niin on kulunut
seitsemäntoista synkeää vuotta siitä tulisesta, hirmuisesta illasta, siitä
onnettomasta, joka sokasi myöskin pienen Liisan näön. Kolmevuotias
lapsi oli hän sillon, ja aina siitä asti on hän oljennellut umpisokeana,
muistamatta tämän maailman muotoa.--Mutta kuinka on tytön laita
nyt?
KERTTU. Tänäpän annan hänen nähdä maan ja taivaan avaruudet.
TAPANI. Oi ankara päivä! Mutta oletteko jo ilmaisseet kellenkään
toiselle, että on hän saanut näkönsä takasin?
KERTTU. En, vaan kaikki olemme, niin Liisa kuin minä, pitäneet
salassa. Vanhemmillensa olen toki antanut hyvän toivon. Hän itse ei ole
nähnyt vielä ilman kirkasta valoa, ainoastaan himmeän päivän
kammarissa, jonka akkunat ovat tarkasti olleet varjottuna, ja
käyskellessään kanssani ulkona on side lakkaamatta peittänyt hänen
silmänsä.
TAPANI. Mutta mitäpä oikeammiten tarkoitatte viipymisellä tämän
ilosen sanoman kanssa?
KERTTU. Koettakaamme, mitä vaikuttaa jäykkiin vihamiehiin
Jumalan ihana ihmetyö, jonka äkisti huomaavat edessänsä. Nyt, koska
katoo tytön silmistä esirippu, joka niin kauvan on peittänyt häneltä
maailman kasvot, voi tämä hetki, tämä astumisensa päivänvalkeuteen,

vaikuttaa hänen ympäristössänsä voimallisesti. Ja nyt, nyt on tullut se
hetki, koska auringon noustessa nuottaväkemme palaa kotiinsa taas ja
koska pyyntijoukko riemuten lähestyy metsästä. Sillon tapahtukoon
ihana näytös molempain naapuriperhetten ja ilosten kylänmiesten
läsnä-ollessa; se ehkä matkaansaattaa jotain.
TAPANI. Oivallinen aatos, kunnioitettava eukko! Joukossa, joka nyt
lähenee tänne, on myös nuoria neitoja, Liisan lapsuuden kumppania.
KERTTU. Kaikki hyvin. Heidän saapuvilla olonsa yhteen sulattakoon
kaikkein ilon ja riemun.--Mutta veri älköön olko hänen silmänsä
ensimmäisinä nähtävinä. Sentähden, koska käyvät metsästäjät esiin,
jääköön saaliinsa verhoon.
TAPANI. Siitä pidän kyllä huolen; ja alkaessa olen myös itse häneltä
kätkössä ja näytän itseni vasta, koska on hän vähän ehtinyt katselemaan
ympärillensä.--Niin, teidänpä johdettavana olkoon tämä toimi ja
onnistukoon.
KERTTU. Tahdonpa koettaa, mitä voin.--Mutta hän tulee; minä kuulen
hänen askeleensa.
TAPANI. Hän kantaa siis nytkin sidettä silmillänsä?
KERTTU. Varmaan; sillä hän on luja ja tottelevainen, eikä ole vielä
kertaakaan poikennut käskystäni. (Liisa, mustalla siteellä ympäri pään,
avaa oven ja jää seisomaan kynnykselle.)
TAPANI (erikseen). Sokea tai näkevä: sua rakastan ijankaikkisesti.
LIISA. Kerttu! (Kerttu ja Tapani lähenevät häntä.)
KERTTU. Tässä olen, Liisa. (Ottaa häntä kädestä. Tapani tarttuu hänen
toiseen käteensä.)
LIISA. Mun Tapani'in! Oletko tässä?
TAPANI. Tässä, Liisa.
LIISA. Niin, olihan se sun kätes hellä likistys.
TAPANI. Käy istumaan kanssamme tänne kivelle ja niin vietämme
tämän aamuhetken ilosesti keskenämme. (Istuvat kivelle.)
LIISA. Tapani, mua vartoo ihana onni.
TAPANI. Minä tiedän, Liisani.
LIISA. Mitä tiedät, ystäväin?
TAPANI. Sä kohta näet maailman kauniin rakennon.
LIISA. Mä kohta näen kauniin, vakaan Tapani'in. Oi, etpä taida käsittää,
kuinka varron sen hetken tuloa, jona saan nähdä sun kasvos.
TAPANI. Älä varro liikaa, tyttöni. Aatteles, jos en oliskaan kaunis,

vaan päinvastoin ruma kuin peikko.
LIISA. Kaunis on mun Tapani'in, sen sanoo hänen äänensä lempeä
heläys, sen ovat mulle sanoneet aina nuo sokean kymmenen kurjaa
silmää, joka kerta, koska ovat he vaellelleet hänen suloisilla
kasvoillansa. Kerttu, sallikaat mun nostaa sidettä ja heittää hänen
päällensä yhden ainoan katseen.
TAPANI. Tyttö, odota vielä hetki.
KERTTU. Odota, kunnes seisovat sun ympärilläs heimos ja lapsuutes
ystävät, ja sitä ilosempi on sulle silmänräpäys, koska välkähtää eteesi
päivä.
LIISA. Minä odotan, odotan kernaasti tätä autuuteni aamuhetkeä. Oi
armas vaimo! enhän taida teitä kiittää, niinkuin sydämmeni tahtois;
minä kurja en taida, en taida, laupias vaimo!
KERTTU. Muistele toki vähemmin minua kuin häntä, jonka kädessä
minä ainoastaan olin välikappale, kehno ase.
LIISA. Se päivä, koska, nauttiessani valkeutta, mä unohtaisin kiittää
häntä, jonka armohelmasta onneni sain, se päivä tuokoon jälleen
takasin sokeuteni synkeän yön. Sun nimeäs aina ylistää tahdon,
hallitsija taivaan ja maan. Minua suojellakses eksymästä elon
harhapoluille ja taivuttaakses sydäntäni puolehes, sä suljit multa
maailman; mutta nyt, koska povessani tunnen, että henkes voimalla
voin horjumatta käyskellä