koivua, joiden juuria niin monet kerrat olen syleillyt, kuullellen
heidän hienoa kohinaansa. Kuinka ihanat on heillä hameet ja kuinka
komeasti kohoovat he ylös kohden äänetöntä, uneksuvaa taivasta!
--Mutta mikä on tuo, jonka pinta tyyneydessä ja muodossa on
verrattava korkeuden avaruuteen?
KERTTU. Siinä sinertävä lahti, Saimen merestä hopeakiiltävä viilu.
LIISA. Herttaisesti hymyilee kirkas lahti aamun auringolle.--No mikä
on sitten tuo ihanasti kalteva lakeus tämän lahden toisella rannalla?
1:N NEITO. Se on Ahtiniittu, ystävämme.
2:N NEITO. Jonka kukkasnurmilla usein olet piehtaroinut.
LIISA. Monena heinäkuun aamuna mun kantoi sinnen äitini
helmoissansa. Sielläpä kukkasäyräillä istuskelin, kuullellen, kuinka
niitulla viikate soi ja kalat pläiskiilit järvessä. Korea niittu, kultaniittu,
kultaniittu Saimen rannalla!--Sanokaat: miksi kutsutaan tuo, jonka väri
on samankaltainen kuin maan, mutta pyrkii korkeuteen päin, ja
näkyypä, kuin kantaisi tuhansilla kärjillänsä taivaan kannen? Mutta nyt
käsitän. Se on metsä, joka tuulessa humisee ja jonka kaikuvissa
kammioissa linnut laulaa.--Mutta yhtä kysyn teiltä vielä: Mikä on tuo,
joka kaukasuudessa haamottaa ja korkeimmalle kaikkia ehtii?
1:N NEITO. Siinähän Kajavan vuori, josta silmä kantaa etäisiin
tienoihin.
LIISA. Oi kaunoinen vuori, pyhien kaupunkia kuvaellen. Sä herätät
mun povessani ihmeellisen unelman, autuitten soinnun, jonka virrassa
sieluni tahtoo siirtyä pois, ilon kirkkailla kyynelhelmillä kaunistettu. Oi
ihmislapsi! miksipä sait tämän onnen? Ensiksi sait tämän ihanan
maailman, jossa vaihdellen käyvät kukoistava kesä ja talven valkea,
raitis lumi, kultasäteilevä päivä ja yöseen hämärä uneksuva, rauhaa täys,
ja kaikki tämä tän voimallisesti kaartelevan taivaan alla; tämä sulle
ensiksi annettiin, tässä nyt asut ja rakentelet, vartoessas luvattua maata,
joka kerran sua lähestyy kuin seppelöitty morsian. Oi mikä onni, mikä
ääretön, ankara onni ja autuus on langennut osaksi ihmislasten!
Taidanko siis uskoa, mitä olen kuullut kerrottavan vihasta ja vainosta
täällä tämän korkean ja heleän taivaan alla?--Mutta ah! mitä näkee
silmäni korkealla tuolla?
1:N NEITO. Pilvi se on, joka siellä tuulen siivillä retkeilee, punertaen
aamun paisteessa.
LIISA. Mihin sun vertaan, kaunis pilvi?
2:N NEITO. Se purpuravillanen karitsa lempeällä katsannolla.
LIISA. Joka korkeuden sinisillä laitumilla käy.--Mutta nyt on hänen
muotonsa muuttunut.
2:N NEITO. Hän nyt ratsastavaa sankaria muodostaa.
LIISA. Ja tuulessa liehuu hänen hattunsa kultanen höyhentöyhtö, koska
kiirehtii hän pelastamaan vankeudesta rakastettua neitoansa.--Mutta
missä viipyy Tapani? Poistuiko hän aamukasteen kanssa? Oliko hän
vaan sieluni unelma sokeuteni yössä, ja koska heräsin, katosi
tyhjyyteen? Oi Tapani, Tapani! (Tapani astuu esiin.)
TAPANI. Liisa, ole tervehditty!
LIISA (halliten aina vielä kaulasta 1:stä ja 2:sta neitoa.) Nämätkö ovat
Tapanin kasvot? Nämätkö hänen ihanat kiharansa ja hänen silmänsä
äärettömät taivaat nämät? Ah! oletpa paljon kauniimpi kuin se salanen
kuva, jonka harhaileva aatokseni niin monet tuhannet kerrat on
maalannut sieluni katsantoon. Oi mikä suloinen ilo, saada sinua katsella!
Mikä hetki on tämä, niin korkeaa hekumaa täys? Mikä ihmeellinen
huimaus, koska nautitsen onneni kultasesta, ylitsekuohuvasta maljasta?
Noo, minä ehkä pyörryn ja vaivun. Mutta silloin juoksen sun syliis,
Tapani, juoksen, juoksen! (Kiirehtii Tapanin rinnoille ja pyörtyy.)
1:N NEITO. Hän pyörtyy.
2:N NEITO. Hän kuolee! Ah! rientäkäät tänne!
ANNA. Voi lastani, voi!
KERTTU. Pois valitus ja vaikerrus! Miksi tahdotte muuttaa ilon ja
riemun hetkeä murheen synkeäksi juhlaksi? Pois! Ei uhkaa tässä vaara.
Kultasensa rinnoille nukkui tyttö, mutta heräyy paikalla taas. Jo
aukasee hän silmänsä ja hymyilee kuin autuas sielu enkelten joukossa,
saatuaan päähänsä voiton kruunun.
MANNILA. Keimo!
KEIMO. Mä kuulin sun äänes, Mannila!
MANNILA. Keimo, mun ystäväni!
KEIMO. Mannila, mun rakas naapurini! (Juoksevat toinen toisensa
syliin).
SAARA. Anna, sä näet, että uiskentelen kyyneleissä. Ooh!
ANNA. Ja minä tahdon ne kyyneleet pyhkiä pois. Korkeuden nimessä,
sen tahdon! (Syleilevät).
KERTTU. Ankara hetki, taivaan hetki! Jumalan rakkaus on itsensä
pukenut myrskyyn ja pyhään, heijasevaan leimaukseen, ja voimallisesti
paisuu hänen armonsa luode. (Liikutusta joukossa ympärillä).
KEIMO. Siis unohdettu kaikki?
MANNILA. Kaikki unohdettu, veljeni!
SAARA. Oi armahin aamu!
ANNA. Mulle pyhäksi tuntuu sen kirkas loiste.
KERTTU. Nyt Herra ihmetyönsä sovinnon veliringillä kruunaa.
LIISA (katsahtelee kummastuen ympärillensä). Mitä näkee mun
silmäni? Käsi kädessä seisovat tuossa Keimon ja Mannilan perheet!
ANNA. Sovinnon päivä on nousnut, tyttäreni.
SAARA. Ja nousnut on Liisan ja Tapanin kihlauspäivä.
MANNILA. Ja riemuiten sen vietämme.
KEIMO. Kaikki yhteenusulakoon samaan iloon: kontion peijaiset,
tyttäreni tervehdys auringon paisteelle, lemmittyjen kihlaus ja sitten
sovintojuhla, kaikista korkein. Niin, vallitkoon ilo ja riemu!
MANNILA. Vallitkoon ilo ja riemu!
KANSA (Taampana). Ilo ja riemu!
LIISA. Ma näköni sain ja kultani sylistä nyt katselen säteilevää taivasta
ja kukostavaa maata mun ympärilläin, ja armaina ystävinä seisovat
tuossa entiset vihamiehet, seisovat, otsilla sovinnon hopea loiste. Mikä
näky mun ilosta juopuneelle silmälleni! Oi mikä näky! (Lankee
polvillensa). Kaikkisuuden hallitsija, supista jo kätes ja rajota mun
onneni virta, joka koskena päälleni vuotaa! Pane määrä, pane määrä
tälle autuudelle ja suo mulle pyhän tyyneytes voimasta kantamaan iloa,
joka sieluni täyttää, täyttää ja pyörryttää mua heikkoa naista. Mutta
tyyneys ja rauha sun ympärilläs ijankaikkisesti vallitsee. Niin, tyyneys
ja rauha ainiaan! (Esiripun pudotessa jää hän istumaan polvillensa,
katsahtaen korkeuteen, ja vakavilla kasvoilla katselevat häntä toiset).
End of the Project Gutenberg EBook of Kihlaus; Yö ja päivä, by
Aleksis Kivi
*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KIHLAUS;
YÖ JA PÄIVÄ
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.