Kihlaus; Yö ja päiv | Page 6

kautta

kuin esimerkiksi tuo vanha Kerttu, joka, niinkuin tiettään, on nyt
keitinpajoinensa muuttanut teille. Ihmettelenpä, mitä keittelee hän
siellä, mitä noidannuolia hän takoilee, naapurienne turmioksi. Mutta
katsokaat, ettei ammahda nuoli takasin vasten oman ampujansa
naamaa.
ANNA. Ei ole hän mikään noita-akka, vaan vakava ja hurskas vaimo,
joka yrttien nesteillä luonnon kohdusta rukouksen voimalla parantelee
sairaita ja rampoja, tehden melkein ihmetöitä, niinkuin tietään, sillä
hänen nimensä on kuuluisa.
SAARA. Yhden asian tiedän, ja sydämmeni paisuu sitä muistellessa.
ANNA. Mikä on tämä asia?
SAARA. Ettäs olet käynyt noidissa ja tietäjissä ja saattanut poikani
rakastumaan sokeaan tyttärees.
ANNA. Sen valehtelet, hurja vaimo! Tämä syytöksesi, tämä musta
luulos on kotosin pimeyden alhosta.
SAARA. Onpa minulla syytä luulla niin.
ANNA. En usko sitä, mutta näenpä vihan kuohuvan ylitse sun
povessasi ja sielusi janoo riitaa. Niin, tässäpä torelemme taas, tässä
viljelemme vihaa, koska herää Herran kaunis päivä, koska idässä
hymyilee ihanainen aamu. Niinpä päivät nousee, laskee, vuosi vuoden
jälessä siirtyy pois, siirtyvät viimein vuosikymmenetkin; mutta
pimeänä väikkyy alati Keimon ja Mannilan välillä vihan ja vainon yö.
Oi, mikä aika on mennyt tämän pimeyden kestäessä tässä!
SAARA. Vuosia seitsemäntoista, naapurin-emäntäinen.
ANNA. Tätä muistellessa, eikö kamastu sun mieles?
SAARA. Asia, jota ei taida parantaa, älköön rasittako mieltäni. Oi
naapurini! meidän ja teidän välillä pilveilee synkeä sumu, jota ei poista
enään sovinnon aurinko.
ANNA. Ah! minä tunnen sen. Sentähden ole lakkaamatta puettuna
jäiseen haarniskaas, mun sydämmeni kuohuva lähde; sillä se musta
traaki tahtoo ijankaikkisesti asua tässä.
SAARA. Kaikki Pohjolan noidat eivät häntä manaa tästä pois. Ja tässä
hän maatkoon ja liehtokoon aina, aina! Haa! mielinpä oljennella vihan
ihanasti pahteisessa yössä. (Poistuu kiivaasti.)
ANNA. Mä mahdan olla kirottu, jos vielä kerran korotan ääneni
sovintoon päin! Nyt, kaikki liepeys pois! Mun poveni, käy kiinteäksi,
kylmäksi kuin rautakallio ja älä lievi, vaikka iskis päälleni taivaan nuoli

ja polttais mun tuhaksi maahan. (Kerttu tulee Keimon huoneesta.)
Olemme siis hämmentäneet unenne, vanha vaimo.
KERTTU. Mua miellyttää katsella nousevan aamun taivasta.
ANNA. Kuinka on nyt tyttäreni tila? Oi! saako milloinkaan mun
Liisani katsella taivasta nousevan aamun?
KERTTU. Toivokamme niin, luottaen korkeuden armoon.
ANNA. Jaa, mä tahdon luottaa siihen, luottaa kaikesta sydämestä,
riemuten.
KERTTU. Ah! siitäkö sydämmestä, joka niin monen auringon
kiertoessa on ollut kiukkuisimman vihan asuinmaja?
ANNA. Niin, teidän kysymyksenne saattaa mun luomaan silmäni alas.
Kerttu, viha, loppumaton viha tukeuttaa tässä kaiken sydämmen riemun.
Katso: tässä eräs pieni perhekunta, tuossa toinen yhtä suuri, jotka yhä
katsahtavat toinentoiseensa kuin kaksi nälkästä kotkaparvea, kiehtoen
niellä toinentoistansa.
KERTTU. Ja toki löytyy molemmissa parvissa lempeä kyhkyläinen,
jotka eivät katsahda karsaasti toinentoiseensa, ei, vaan lemmen
maailmassa heidän sielunsa yhdessä viehkeilevät. Kas siinä alku
ihanaan sovintoon.
ANNA. Minä ymmärrän tarkoituksenne. Mutta kuulkaat: Vaikka
tapahtuiskin onni, että saisi tyttäreni näkönsä takasin, niin älköön
Mannila milloinkaan olko hänen miehelänsä.
KERTTU. Ette siis tahdo seurata sovinnon hengen viittausta?
ANNA. Kaukana on kylästämme sovinnon henki. Niin on tässä laita,
vanha vaimo, tässä kärjellä tämän armaan niemen, Saimen huokaavalla
rannalla. Oi ihmislapsi! mikä tuli sun kohtalokses täällä? Pitkät
murheenpäivät, mutta harvoin, harvoin ilon lyhykäinen hetki, ilon hetki
kyynelsilmänen, riutuva päivänpaiste synkeitten ukkospilvien keskellä.
--Hyvästi, eukko! Minkä parhaaksi taivaan herra näkee, sen hän
tehköön kurjaa tytärtäni kohtaan! (Menee.)
KERTTU (yksin). Ja heidän pitää käymän yhteiseen työhön, ajelemaan
rannalle meren vilkasta karjaa, ja siitä saaliin jakoon! Tämähän on kuin
sukeltajain askare, jotka mykkinä haamuina työksentelevät syvyyden
kamalassa hämärässä. Ihana sananlasku sanoo: »iloitkaat kuin saaliin
jaossa»; mutta päinvastoin lausukoot nämät perheet, pannessa
saalistansa kahdeksi rannalla. Kuinka murheinen ja viheliäinen on tämä
eripuraisuus! Oi, jos heidän eteensä voisin maalata yhden haameen,

yhden kangastuksen valkeuden maasta, maalata kirkastuksen vuoren ja
niitun viherjän sen ympärillä! Mutta toivonpa taitavani jotain sun
kauttas, Keimon hurskas tytär. (Tapani tulee, pyssy käsivarrella.) No,
Tapani, olethan siis viimein kotona. Kuinka onnistui pyynti?
TAPANI. Paljon menetettiin voimia, moni väsyi, haavotettiin yksi ja
toinen, ehkei kuitenkaan vaarallisesti, mutta lopulta toki kaatui kontio.
Ympär lahden kulkee nyt joukko tänne, kantaen oivallista otusta, mutta
riensinpä pienellä ruuhellani edelle minä.--Mutta miksi näin varhain
ylhäällä, eukko?
KERTTU. Jo nuottamiesten keralla nousin aamun koittaessa.
TAPANI. He ovat siis käyneet työhönsä?
KERTTU. Ovatpa jo täydessä toimessa kummankin naapurin niin
isäntä kuin emäntä. Ja moittelipa isäsi lähteissänsä sun viipymistäs.
TAPANI. Me emme ehtineet ennen enkä tainnut minä poistua joukosta,
koska leikki oli kuumin. (Istuu kivelle.) Nyt olen tässä, mutta
väsyneenä. Pitäis kenties käydä päästämään äitiä vetonuorasta, mutta
onpa hän maannut yönsä makeasti, minä valvonut. Ja jos lausun
totuuden, niin eipä juuri miellytä minua näiden naapurien yhteistyö,
näiden äänettömien kivikuvien askare.--Kuinka läksit he toimeen?
Millä tavalla katsahtelit kumppanit toinentoiseensa?
KERTTU. Vihan tulta oksentelit heidän silmänsä, ja kuin myrkylliset
vasamat, niin lentelit lauseet ja kiukkuiset kompasanat heidän
välillänsä ennen lähtöä.
TAPANI. Se on viha, jonka loppu on vasta haudassa.
KERTTU. Kauhea viha! Mikä synnytti sen, mikä hirviö, mikä helvetin
lohikärme puhalsi sen siemenen näiden perheitten kohtuun?
TAPANI. Ette siis tiedä?
KERTTU. On mulla siitä toki jokin himmeä tieto.
TAPANI. Kuulkaat muutama sana, ja olenpa kertonut teille syyn,
tapauksen onnettomuuden päivänä, jota