Kihlaus; Yö ja päiv | Page 5

aatokseni piiri niin himmeäksi? Minä
pelkään, minä pelkään jotain.--(Ääneensä.) Olikos se Herrojen-Eeva?
Minä rakastuin häneen vahvasti. Olikos se Herrojen-Eeva?

EENOKKI. Sama heiskale. Mutta miksi kysyt näin? Eikö ole hän
sinulla kyllin jo tuoreessa muistossa?
JOOSEPPI. Surkeus, surkeus! (Nousevat syömästä.)
EENOKKI. Elä saakelissa anna murheelle noin kovaa voimaa.
JOOSEPPI. Oi itkun päivä! Katsokaas, kuinka mestarini silmät
mulkoilee. Hän on hukassa.
EENOKKI. Ei, Aapeli, ei, ei käy tämä päisin näin syvästi mietiskellä ja
murehtia. Koetas vaan, koetas vaan; saatpa muuton korvilles.
AAPELI. Ei juuri hätää vielä. Mutta kovin musertuu sydämmeni, koska
muistelen sitä korkeapovista impeä, joka mulle annettiin, mutta kohta
taasen otettiin pois multa Herran nimeen.
EENOKKI. Menköön hiiteen se naasikka!
AAPELI. No no, no no!
EENOKKI. Sinä katsot tämän vahingoksi?
AAPELI. Pidinpä itseni jo melkein naineena miehenä, mutta olen toki
taasen vanha nuori-poika, jonka elämä tuntuu mulle nyt kuin muurin
raossa torkkuvan torakan ilta-auringon riutuvassa paisteessa. Oi, veljeni!
koska tulin hänen kanssansa ja näin kärpäsen-sienen tuolla hevoshaan
veräjällä, niin tällä tavallapa aattelin: koska syyskuun-metsässä me
pussit selässä yhdessä käyskelemme sieniä poimimassa, kas silloinpa
meidän vasta lysti on. Mutta nyt, nyt mennyt on kaikki toivo, eikä
lohdutusta löydy.
EENOKKI. Paljon, ystäväni, paljon. Vanha nuorimies viettää häänsä
jälkeen kuoleman tähtien tanssissa. Siellä, siellä hänelle aviosiippa
annetaan, mutta naineet saavat katsella päältä.
AAPELI. Heh! Niinkuin esimerkiksi Korppilan Kalle.
EENOKKI. Niin juuri.
AAPELI. Puhu, puhu jotain iloista, ettei käy kanssani hullusti.
EENOKKI. Ei yhtään surtavaa, ei yhtään. Koska muilla on ehtoo, on
meillä ruusuinen aamu, käki kukkuu ja peipposet visertää, allamme on
autuuden niittu ja päällämme ijankaikkisesti sininen taivas, ja enkelit
soittaa musiikia.--Niin juuri, niin juuri. Mutta yksi vikkelä keino.
Viitamäen luutnantti, jolla on hirmuinen sappi, koska vihastuu hän
nokimustaksi naapuriensa päälle ja pelkää aivonsa vierivän pois
oikeilta teloiltansa, silloin panee hän tyttärensä pelaamaan klaveeria ja
itse lötköttää hän muutaman kierroksen valssia salin permannolla
rouvansa kanssa, ja paikalla on hänen kiukkunsa lievinnyt.

--Koetetaanpas samaa konstia. Jooseppi, laulappas: »Kosk' tulit
kureerit» ... laula ja polje jalkaas.
JOOSEPPI. En jaksa laulaa nyt!
AAPELI. Miksi et jaksa? Sinä osaat veisun.
JOOSEPPI. Mutta itku tukeuttaa lauluni.
AAPELI. Laula, ja me tanssimme. Laula, Jooseppi, muutoin menee
pääni ympäri, ympäri. Hih!
JOOSEPPI. Voi, voi!
EENOKKI. Laula pian Herran tähden!
AAPELI. Katso, etten ota kyynäskeppiä. Laula: »Kosk' tulit kureerit».
JOOSEPPI. Minä laulan.
EENOKKI. Ja polje jalkaas. (Joosepin laulaessa tanssivat Eenokki ja
Aapeli valssia kovin sisään-vääristetyillä polvilla ja tanssissa heittävät
yhdistettyjä käsivarsiansa.)
JOOSEPPI (laulaa polkien jalkaansa).
»Kosk' tulit kureerit Ja laitoit kortteerit Ja kysyit: onk's talossa olutta
viel'; Ja laitoit kortteerit Ja laitoit kortteerit Ja kysyit: onk's talossa
olutta viel'.»

YÖ JA PÄIVÄ
Näytelmä yhdessä näytöksessä

HENKILÖT:
MANNILA, talonisäntä. SAARA, hänen vaimonsa. TAPANI, heidän
poikansa. KEIMO, talonisäntä. ANNA, hänen vaimonsa. LIISA, heidän
tyttärensä. KERTTU, eräs vanha akka. Maaväkeä sekä miehiä että
naisia.
Tapaus: Savossa Saimen rannalla.
(Teaterin muoto: lakea piha; oikealla Mannilan talon asuinhuone,
vasemmalla Keimon; perillä aita, keskellä aitaa punaseksi maalattu
portti, jonka kummallaki puolella seisoo tuuhea koivu; kauempana
näkyy eräs lahti Saimesta ja sen toisella puolella sinertäviä metsiä.--
Esiripun roustessa on vaalea kesä-yö, joka vähitellen valkenee
päiväksi,--Mannila tulee huoneestansa.)
MANNILA (yksin.) Itäpohjoisessa haamottaa jo päivä, ja aika on lähteä
nuotalle. Mutta maataanpa naapurissa vielä, maataan, että orret jyrisee.

(Lyö kovasti Keimon ovelle.) Ylös, unikekot! Ennenkuin on nuotta
vedessä, polttaa aurinko Keimoa vasten naamaa kuin palava
tervatynnöri. (Lyö ovelle.) Ylös!
KEIMO. (huoneessansa). Kylläpä tiedämme nousta. Hiljaa! Tahdotko
hajottaa oveni, kirottu mies?
MANNILA (erikseen). Koko sun huonees tahtoisin hajottaa ja syöstä
sen syvyyteen alas, ja niinpä olisin pääsnyt siitä naapurista ja
lukemattomista kiusoista.--Käymme siis nyt vetämään yhteisnuottaa!
Mutta millä naamalla kaksi vihollista, niin kiukkuista kuin naapurit
Mannila ja Keimo, »vetää samaa nuottaa»? Mutta ei auta, aika on kallis,
koska leikitsee kultanen sorva. (Saara tulee huoneesta.) Ja Tapani ei ole
kotona vielä.
SAARA. Ei vielä. Kaiketi ovat he kohdanneet kontion, jota läksivät
ahdistamaan.
MANNILA. Tuskin tuovat sieltä oravata, vaan ei karhua, ja niin on
veitikkä menettänyt tärkeän ajan. Mutta hän tahtoo viipyä, ja tulee
pianki, koska olemme poistuneet talosta me; sen tiedän. Hän kiehtoilee
alati itsellensä tilaisuutta päästäksensä taasen kiemailemaan sokean
vauvansa kanssa, se kiusan kappale.--Sokea aviovaimo? Mikä hullu
aije!
SAARA. Miksi aattelemme asiaa, joka ei tapahdu?
MANNILA. Keimon tytär minun poikani vaimoksi, miniäkseni! Vielä
hullumpi aije! Se ei tapahdu, ei kosiokaan! (Keimo ja Anna tulevat
huoneestansa.)
KEIMO. Ei koskaan. Ei syökse Keimo tytärtänsä susien luolaan.
MANNILA. Susien luolaan? Pidä omanas se huoneenkunnia sen
sokean penikkas kanssa.
KEIMO. Ketä meistä enin tulee hänen moittia siitä, ettei näe hän
päivän valoa? Sen tiedät sinä (Menee portista ulos.)
ANNA. Sinä hävytön, sinä tunnoton! Miksi pilkkaat tytärtäni kovan
onnen tähden, joka juuri sinun tähtes on häntä kohdannut? Huomaitse,
mies: hänen silmänsä taitavat vielä loistaa, iloa ja valkeutta täynnä,
koska haparoitset ijankaikkisessa pimeydessä sinä, kirottu mies!
MANNILA. On rutto ennenkin tappanut sellaisen tietäjän. (Menee.)
ANNA. Mitäpä tiedän minä ja voin? Mutta eihän ole mitään
mahdotonta häneltä, jonka silmä katsoo läpitse kallion.
SAARA. Myös perkele voi paljon, liionki sellaisen noitaämmien