Kihlaus; Yö ja päiv | Page 3

Haidjaidjai, sitä sydäntä kuin sillä ihmisellä on!
JOOSEPPI (eriks.) Kyllä, kyllä tästä toista nyt tulee.
AAPELI (eriks.) Hän rupeaa konstailemaan, ja tuntuupa kuin katuisi
hän kauppaansa, ja minä, poika polonen, rakastuin häneen vahvasti.
Mutta tahdonpa hänelle ilmoittaa, että on minulla rahaakin,
neljäkymmentä riksiä. Nätti summa kyllä. (Ääneensä.) Tosin en ole
rikas, en suinkaan, eikä ole minulla paljon rahaakaan, ainoastaan
neljäkymmentä riksiä.
EENOKKI. Neljäkymmentä riksiä miehen taskussa! Silloin ei tarvitse
käydä häntä koipien välissä.
AAPELI. Ei mitään kerskattavaa, ei mitään. No no, onhan siinä vähän.
Kuinka hyväänsä, mutta usko minua, Eeva, etpä lyönyt silloin kättäs

poroon kuin kraatarimestari Aapelin miehekses valitsit.
EEVA. Silloin istuin peevelin kelkkaan. Läksinhä kotooltani kuin olisi
tieni kulkenut suoraa tietä helvettiin. Siitäpä jotain kohta aattelin. Miksi
pistivät, miksi pistivät palavan taulankappaleen Ruskon hännän alle?
EENOKKI. Julmettuneet!
AAPELI. Lurjukset! Jos lakiin mentäis, niin peijakas heidän ottais.
Palavan taulankappaleen! Ja ampuivat vielä!
EENOKKI. Hai djai djai!
AAPELI. Minä sydämmystyn. Kas semmoisista pedoista sinä läksit,
mutta nytpä seisot siivon ja kunniallisen miehen katon alla.
EEVA. Kraatari!--Krapu!
AAPELI. Haukutko sinä minun virkaanikin?
EENOKKI. Ei sovi soimata, ei sovi soimata kraatarin virkaa.
EEVA. Minäkö kraatari Aapelin vaimoksi!
AAPELI. Neito, etkö ymmärrä että haastelet vähän pahasti, pisteliäästi
ja että tällä tavalla hämmennät kihlaushetkemme korkean, juhlallisen
ilon? Kraatari Aapeli! Jaa-ah, mikä kraatari Aapelin on? Olenko minä
varastanut ja siitä syystä oravia haukkunut? Olenko lykännyt
kenenkään härkää sapattina kaivoon? En suinkaan. Olenko minä
kähminyt toisen miehen vaimoa? Pois se! Kuka sen taitaa sanoa ja
todistaa? Minä panen tämän kysymyksen sydämmelles, Eeva Helander.
Katsahda päälleni ja vastaa.
EEVA. Tuommoinen mies.
AAPELI. Tämmöinen olen vaan, fröökinäni.
EEVA. Mikähän sinä olet oikein?
AAPELI. Kraatari Aapeli olen vaan, kunnian mies, kelpaan
vierasmieheksi koska hyväänsä ja kummaksi vaikka ruhtinoitten
lapsille.
EEVA. Eikö se ole sama Kupparin-Aapeli, joka äitinsä perässä
tallusteli kylästä kylään kantaen ämmän kupinsarvipussia?
AAPELI. Että sarvet kalisi. Sama, sama.
EEVA. Sama nallikka, luulen minä, joka kerran paimenena ollessansa
eräänä sateisena päivänä pisti lehmänsä niin koreasti isäni niittyyn ja
menipä itse latoon maata. Mutta saattoipa sukkela onni juuri samassa
isäni tyttären niitylle, ja hänpä sun selkäs pehmitti. Sinä muistat sen?
AAPELI. Muistan muistan. Jos tällä haavalla otan ja näytän sinulle
selkäni, niin pitää sun siellä näkemän merkit jumalattomasta

menetyksestäs ymmärtämätöntä, piimäpartasta poikaa kohtaan,
niinkuin minä silloin olin.
EEVA. Sen ansaitsit. Istua ladossa, lehmiensä himotessa toisen niittyä,
se oli mukavata.
AAPELI. Aih, aih! Jopa saitkin jotakin iskeäkses kiinni, niinkuin
hyvästäkin asiasta.
EENOKKI (naurahtaen). Kantänka, sanoo ruotsalainen. (Ottaa
nuuskaa.)
AAPELI. Mutta mitä vielä tiedät, fröökinä Helander, jonka »posket on
niin punaiset ja puhe käy kuin rasva», niinkuin lauletaan
rakkauden-veisussa? Vai kuinka. Mitä sanoo fröökinä? Enemmin,
enemmin sitä lajia.
EEVA. Jos kaikkea, mitä sinusta tiedän, rupeisin tässä kertoilemaan,
niin jäisinpä varmaan huoneesi asukkaaksi.
AAPELI (eriks.) Huoneeni asukkaaksi. Kuuluupa vähän kuin olisi
hänellä totisesti aikomus tehdä takapero. Mutta hän ehkä koettelee
luontoani.
EENOKKI. Minä sydämmen karvaudella olen kuullellut, kuinka tämä
neitonen tässä kaikin tavoin on koettanut leikata virkaveljeni hyvää
nimeä. Mutta heitetäänpäs pikainen katsahdus tytön omaan syntikirjaan.
Tiedätkö mitä mailma sinusta hotisee ja huutaa? Kuinka elät sinä
herrojen kanssa? Niinkuin paskana, niinkuin mahomettilainen. Minä
kiivastun tällä hetkellä. Jumala armahtakoon teidän elämäänne! Jumala
armahtakoon sekä sinua että herroja. Mitä on teillä käsillä siellä?
Sanoppas. Te peijoonit, te turmelette tämänaikaset nuoret, saatatte heitä
välinpitämättömiksi aviosäädyn arvosta ja pyhyydestä. Sinä vekama,
niinkö sinua opetti isäs ja äitis? Niinkö sinua opetettiin rippikoulussa?
Koska olet ollut viimeiseksi ripillä? Frookas pillit, sanoo ruotsalainen.
EEVA. Sinä hävytön mies, mitä on sinun minun kanssani tekemistä?
EENOKKI. Olenpa lähimmäises ja onpa velvollisuuteni niinkuin
kristitty ihminen koettaa sinua oikaista, lunttu.
EEVA. Mutta minä tahtoisin sinun vääristää, vääristää tuhanteen
mutkaan ja viskata sinun pellolle. Sinä viimeinen vaivanen, sinä
hävytön kraatari, teethän minun hulluksi!
EENOKKI. Kas kas, näkyypä kuinka kipeä on asia, ja minä pistin
syvältä ja ilman armoa. Jaa, niin on tapani. Minä ryntään aina esiin
ilman pelkoa, vakaasti ja suoraan niinkuin ahvena. Ja tästä sinun

elämästäs, jumalattomasta elämästäs tahdon minä ottaa tuimasti kiinni,
jos en sinulta parannusta näe.
EEVA. Kas näin elän vaan, kas näin. Mitäs minun teet?
EENOKKI. Kantelen provastille.
EEVA. Sinä tekisit sen? Haa! saisitpa plyijyä kinttuihis herroiltani.
EENOKKI. Minulla on pyssy ja.
EEVA. Joka ei tapa varpustakaan.
EENOKKI. Tappaa vaihka noitaämmän, vaihka perkeleeltä riivatun
tytön.
AAPELI. Elkää riidelkö, elkää riidelkö, ja sinä, Eenokki, elä huoli juuri
enään soimata Eevaa. Hän on, näetkös, niinkuin morsiameni; ja
sananlasku sanoo: yhtä luuta vuohensarvi, sitä poski kuin pääkin.
EEVA (eriks.) Sinun morsiames!
EENOKKI. Totuuden lausuin, ja olkoon se hänelle hyväksi. Tapani on,
niinkuin sanoin, käydä aina esiin vakaasti, ilman pelkoa ja suoraan
niinkuin ahvena. (Ottaa nuuskaa.)
AAPELI. Nyt ymmärrän mitä Eeva tarkoitti näillä vähän niinkuin
kieroilla sanoillansa: koetella luontoani. Mutta antakoon hän anteiksi
lyhynokkaisuuteni; sillä lyhynokkaisuutta, Jumala paratkoon,
havaitsemme kaikkialla, ja se on ikävä havaitseminen. Monaistipa
aattelen, jouduttuani uusiin tuttavuuksiin, kas tuostapa vasta löysin
miesten miehen. Mutta eläppäs hänen kanssansa ja reisaile, niin hänpä
pianki punehtuu kuin kukko ja nääsää sinua; ja tämä on ikävätä. Minä
olen