Kihlajaiskemut | Page 3

jäykkä ja täsmällinen). Kiitos! Jos olet
niin hyvä.
LUNDSTRÖM (Amelielle). Huomenna siis saamme oikein virallisesti
toivottaa onnea näille nuorille rakastuneille, jos on totta mitä huhu
tietää kertoa? (Kun Amelie antaa hänelle kupin) Kiitos!
AMELIE. Niin, me ajattelimme että kun meidän kumminkin joskus
pitää nähdä luonamme muutamia parhaimpia ystäviämme, kaikessa
vaatimattomuudessa vaan, sen vakuutan, niin meneehän tuo
julistaminen samassa, vaikka minun mielestäni sitä vielä olisi voinut
lykätä tuonnemmaksikin. Olkaa hyvä, enemmän näitä keksiä, herra
kamreeri.
(Keskustelu jatkuu hiljaa.)
BERTHA (Jungille, jolle hän on tarjonnut kupin). Te olette tänään niin
totinen, herra Jung.
JUNG (22 vuotta, pitkä tukka, suuri kaulahuivi ja muuten puettu
huomiota herättävällä tavalla, käsi otsalla). Antakaa anteeksi --
seuraelämä minua välistä piinaa. Minulla on par'aikaa niin suuret, syvät
ajatukset.
BERTHA. Te mietitte runoa, eikö niin? Oi, jos kerran saisi kurkistaa
sisään runoilijan aivoihin ja nähdä kuinka ideat siellä liikkuvat ja
välähtävät! Se olisi ihanata!
JUNG. Ei maksaisi vaivaa. Mitä siellä näkisitte? Ei muuta kuin surua,
pettymystä, toivottomuutta.

BERTHA. Ja niin te puhutte, vaikka kohta olette matkalla tuonne
päivänpaisteeseen ijäti viheriöitsevään Italiaan, runouden ja laulun
luvattuun maahan. Eikös tuo ajatus yksin jo saa teidän mielenne
kirkastumaan. Minut se panisi aivan tanssimaan ilosta.
JUNG. (painavasti) Minun suruni seuraa minua.
LUNDSTRÖM (juoden kahvia, Jungille). Niin, sehän on totta. En ole
muistanut onnitella teitä siitä suuresta matkastipendiosta. Muutamat
tietysti ovat siitä vimmassa ja haukkuvat runoja aistillisuuden
ylistysvirreksi, mutta minä ainakin olen lukenut niitä suurella
nautinnolla, oikein suurella nautinnolla. Mitä naiset pitävät
»Unettomista öistä»?
AMELIE. Hm! Minulla on niin vähän aikaa tutustua kirjallisuuteen --
olen joka päivä aikonut ottaa kirjan käteeni, mutta miten lie sitten
jäänyt -- --
MIILI. Minä olisin niitä kyllä lukenut, mutta Yrjö sanoi ett'ei ne
minulle sovi. Eikö niin, Yrjö?
KÄKI. Niin. Ei sovi.
LUNDSTRÖM. Ai, ai, kylläpä te jo aikaiseen tulette holhoojan
alaiseksi neiti Miili. Muutenhan sanotaan että tuo »Helmi», jolle runot
on omistettu, olisi eräs meidän piirissämme hyvin tunnettu nuori,
kaunis rouva. Niin niin, en minä tahdo teidän salaisuuttanne urkkia,
herra runoilija, hehehe, en suinkaan. Mutta mitä Bertha rouva niistä
sanoo?
BERTHA. Minä -- minä niitä ihailen.
JUNG (arvokkaasti). Yksinkertainen kiitokseni näistä sanoista!
LUNDSTRÖM (rykii). Hm, hm! (Amelielle.) Veli asessori ei taida olla
kotona?
AMELIE. No, ei ole. Hän meni jo aikaisemmin ulos asioille. Hän on

nyt vähän semmoinen hoppu, Vilander parka. Joku oli kertonut hänelle
että Kalle Petter Johansson aikoisi luovuttaa omaisuutensa velkojilleen
ja nyt hän heti tuli siitä niin levottomaksi että juoksi Kalle Petteriltä
kysymään onko tuossa huhussa perää. Minä kyllä kielsin, mutta hän
meni vaan. Onko kamreeri kuullut siitä mitään?
LUNDSTRÖM. En sanaakaan. Olisiko heillä sitten affäärejä
keskenään?
AMELIE. Eiköhän ole. Se Vilander se on aina niin valmis auttamaan
ketä tahansa, vaikka minä kyllä olen häntä varoittanut ettei menisi
kaikkein ihmisten papereille. Mutta syyttäköön itseään jos vahinko
tulee, minä pesen käteni.
(Puhelua jatketaan hiljaa.)
MIILI. Mutta tiedätkös sinä mitä, Yrjö, että nyt kun kihlauksemme
julaistaan niin tuntuu minusta aivan kuin tulisi rakkautemme niin
jokapäiväiseksi ja tavalliseksi. Ennenkuin ihmiset eivät mitään tietäneet
niin oli kaikki niin sanomattoman jännittävää ja hauskaa ja
romantillista. Niin, eikö se ole totta Yrjö?
KÄKI. Mutta kuinka sinä voit noin puhua, hyvä Miili? Minä oikein
ihmettelen sinua. Kohtahan sinusta tulee arvokas rouva, virkamiehen
rouva, ja vielä on päässäsi tuommoisia lapsellisia ja typeriä houreita!
Minusta taas ovat tämmöiset salakihlaukset jokseenkin sopimattomia.
MIILI. Sopimattomia! Voi voi sentään kuinka te miehet olette erilaisia
kuin me naiset. Niin jäykkiä ja viisaita. Milloinkahan minäkin voin
tulla viisaammaksi? En suinkaan koskaan.
KÄKI. Sinä olet vielä vähän kypsymätön, Miili. Mutta jos sinä
tarkkaan otat vaaria minusta ja minun neuvostani, niin kyllä kaikki
vielä tulee hyväksi. Pää-asia on ettei anna mielikuvitukselle liika paljon
sijaa, sillä se on meidän asemassa sopimatonta.
(Keskustelu jatkuu äänettömästi.)

JUNG (Berthalle). Jos tahdotte, niin kyllähän minä sen voisin teille
lausua, se on vaan semmoinen pieni pätkä -- tuommoinen
miniatyyrikuva vaan.
BERTHA. Te tekisitte minut hyvin onnelliseksi, jos antaisitte minun
kuulla sen.
JUNG. Niin no. Se kuuluu näin, (lausuu):
Synkkä on yö ja lamppu se palaa, Purppuravuoteella makaa hän,
Silkkinen peite se vierii salaa, Valkoiset rinnat näin välkkyvän. Ulos
ma riennän ja musta on yö, Kuulen kun kello 12 lyö.
(Puhuu.) Siinä on kaikki.
BERTHA. Kiitos, herra Jung! Siinä on stemninkiä, siinä on koloriittia.
Kiitos!
JUNG. Oh, minä pyydän. Mutta täytyyhän minun myöntää ettei se ole
niitä huonoimpia mitä olen kirjoittanut. Huomatkaa nuo kaksi viimeistä
riviä: Ulos ma riennän ja musta on yö, kuulen kun kello 12 lyö. -- Eikö
niissä ole kamala sointu?
BERTHA. Aivan niinkuin jotain tragillista samassa hetkessä tulisi
tapahtumaan, niin. Ja ketä te olette ajatellut tuota kirjoittaessa? Onko se
salaisuus?
JUNG. Oi, elkää kysykö!
BERTHA. Mutta minullehan te sen kumminkin -- --
JUNG. Olen ajatellut häntä, jonka jätän tänne kun matkustan.
Runottareni.
AMELIE (Lundströmille, joka on noussut). Niinkuin jo sanoin,
kaikessa yksinkertaisuudessa vaan, että nuoriso saisi vähän tanssia. No,
täytyykö kamreerin siis lähteä?
LUNDSTRÖM. On jo virastoaika valitettavasti. (Kumartaa.) Hyvät

naiset, hyvät herrat! Näkemiin!
AMELIE. No, terve