Kihlajaiskemut | Page 2

kuinkas nyt on tuon
pikku sydämen laita, kultanuppuseni?
(Ottaa Fiinaa leuasta.)
FIINA. Hyi, että kamreeri kehtaa! Vanha mies!
LUNDSTRÖM. Vai vanha mies! Paraimmassa ijässäni. Eikä
reumatismia eikä mitään. Ja aina naisten uskollinen ritari ja ihailija.
FIINA. No, miks'ei kamreeri sitten ota itselleen rouvaa?
LUNDSTRÖM. Ehee! Ei mene Matti hirteen. Kyllä minä tuon onnen
tunnen. Riitaa alinomaa, mustasukkaisuutta, manna-ryynipuuroa, lapsia,
lankomiesten vekseleitä -- -- Ehei, se on liian kallis lysti minulle. Ja
sittenhän en enää saisi hakkailla kauniita tyttöjä ja -- --
FIINA. Hyi, kuinka jumalattomasti kamreeri puhuu. En viitsi sitä
kuunnella enkä joudakkaan kun täytyy mennä (perälle).
LUNDSTRÖM (itsekseen). Jos tuota tyttöä koettaisin vähän urkkia
talon asioista. (Ääneen.) No, no, pikku kultaseni älä suutu. Tuleppas
tänne. Teillähän on huomenna suuret kemut, eikö niin?
FIINA (tulee takaisin). Niin on. Tuleehan kamreerikin tänne?

LUNDSTRÖM. Tulen kyllä, tulen kyllä.
FIINA. Niin, ne kekkerit, ne ne vasta ovat rouvan elämätä. Jos hän ei
ole poissa, niin pitää olla vieraita kotona, muuten hän ei tule toimeen.
LUNDSTRÖM. No, ymmärtäähän sen. Rikkaita ihmisiä!
FIINA. No, en tiedä mitenhän lieneekään sen rikkauden laita oikeastaan.
Näkyyhän tuo pieni palkkanikin välistä istuvan hyvinkin kovassa, sen
olen huomannut.
LUNDSTRÖM. Ai, ai, nuppuseni, ei pidä puhua pahaa isäntäväestään.
Mutta saihan asessori rouvansa mukana suuret myötäjäiset, monta
tuhatta markkaa, niinkuin kerrotaan.
FIINA. Siitähän se rouva kyllä kuuluu ylvästelevän. Mutta kerran
kuuntelin oven takana kun ne siitä riitelivät ja herra suuttui viimein ja
sanoi että tuo rouvan puhe niistä suurista myötäjäisistä on paljasta
pötyä, sillä niitä oli vaan muutamia satoja ja ne käytti rouva omiin
tarpeihinsa ja koristuksiinsa. Niin sanoi herra.
LUNDSTRÖM. Ai ai ai, ei saa kuunnella oven takana, silloin syntyy
aina erehdyksiä. Mutta sitä paitsihan he saavat periä tuon rikkaan
tätinsä, tuon kuuluisan täti Beatan, »jonka luonnon lakien mukaan -- --»
FIINA. »kohta pitäisi heittää henkensä», niin. Mutta minulla on musteri,
joka vielä elää vaikka on 92 vuoden vanha. Mutta tietääkö kamreeri
kuka se on tuo Kalle Petter?
LUNDSTRÖM. Kalle Petter Johanssonko? Miten niin?
FIINA. Vai sekö se on se iloinen ruotsalainen herra, joka niin monasti
on käynyt meillä ja naurattanut kaikkia.
LUNDSTRÖM. Niin no, mitä hänestä?
FIINA. Muuten vaan. Herrasväki puhui tänä aamuna Kalle Petteristä ja
konkurssista ja vekseleistä ja herra näytti niin huolestuneelta ja sitten
hän otti hattunsa ja meni kaupungille.

LUNDSTRÖM (erikseen). Kalle Petter konkurssissako! Siitä en mitään
ole kuullut. Hänen paras rahaystävänsä ja asettajansa! (Ääneen.) Vai
niin, vai niin. Ja se hyväluontoinen asessori meni häntä siis
lohduttamaan. Eikö niin?
FIINA. Mistä minä sen tiedän, näytti kun herra itse olisi tarvinnut
lohdutusta, Minusta on sääli herraa, sillä hän on hyvä mies ja
Miili-neidistä minä myöskin pidän, mutta rouvia en voi kärsiä. Heille ei
voi tehdä mieliksi, vaikka kuinka koettaisi ja -- --
LUNDSTRÖM. Hiljaa, hiljaa jo, nuppuseni, enhän minä ole tänne
tullut kotijuoruja kuuntelemaan, en suinkaan. Sinä olet nätti tyttö, mutta
sulla on paha vika, et puhu oikein kauniisti herrasväestäsi, minun
parhaimmista ystävistäni! Ja sen vuoksi rankaisen sinua nyt pienellä
muiskulla -- --
(Vilkasta keskustelua kuuluu ulkopuolelta.)
FIINA. Kas niin, siellä ne nyt tulevat.
(Juoksee ulos perältä.)

KOLMAS KOHTAUS.
LUNDSTRÖM (yksin).
Vai Kalle Petter konkurssitilassa? No, miks'ei. Suuria asioitahan
hänellä on ollut ja kuka niitä ulkomaalaisia oikein tuntee. Olisipa se
aika kolaus Vilanderille jos tuossa olisi perää, asiat kun muutenkin ovat
niin hunningolla että jo palvelusväkikin sen huomaa. Sais' nähdä
kuinka hänelle silloin kävisi. -- No, enhän minä kumminkaan tulisi
mitään kärsimään. Se meidän 2,000 markan paperi kyllä lankeaa
kuukauden perästä, mutta onhan minulla pantti. Niin, on se vähän
koomillista ajatella ettei kukaan tiedä että kaikki nämät hienot
huonekalut näissä komeissa huoneissa oikeastaan ovat minun, hahaha!

NELJÄS KOHTAUS.
LUNDSTRÖM. AMELIE. BERTHA. JUNG. MIILI. KÄKI. FIINA
(kantaen paketteja, kaikki perältä.)
AMELIE. Ahaa, kamreeri on jo täällä! Sepä hauskaa! -- Fiina panee
paketit tuonne tuolille ja tuo sitten kahvin sisään.
FIINA (oikealle).
LUNDSTRÖM (kumartaa). Terve tultua, hyvä herrasväki, terve tultua!
BERTHA (hattu päässä). Sano sinä mitä tahansa, Miili, minä olen aina
pitänyt enemmän Magasin Françaisesta. Se on paremmin varustettu ja
palvelus on kohtelijaampi. Ja sitten se hienonhieno yleisö, jota siellä
näkee!
(Ottaa hattunsa pois ja panee sen pöydälle.)
AMELIE. Niin, huomasitteko kuka siellä istui sivuhuoneessa? Se oli
itse kenraalikuvernöörskä, ainakin se oli hyvin hänen näköisensä.
MIILI. Mutta minä näin kassöörin miinin kun puotineiti ilmoitti hänelle
että ostoksemme pannaan laskuun. Se oli niin ivallinen niinkuin hän
olisi luullut ettei niitä maksettaisikaan. Oikein minua harmitti.
AMELIE. No, kaikkea! Hävetköön semmoinen herra!
FIINA (tuo kahvikannun ja kerman ja rupeaa kaatamaan kuppeihin).
AMELIE. Mutta istukaa nyt hyvät ihmiset! Kahvi tulee maistumaan
oikein hyvältä kaiken tämän hyppäämisen perästä. Olkaa niin hyvä!
(Istuutuu oikealle sohvaan, LUNDSTRÖM tuolille hänen viereensä,
BERTHA ja JUNG toiselle puolelle pöytää.)
FIINA. Onko rouvalla mitään muuta -- --?
AMELIE. Niin, sano köksälle että panee tulelle buljonki-kattilan ja tule

sitten ilmoittamaan minulle.
FIINA (menee).
MIILI (Käelle). Me istumme tähän pieneen sohvaan kahdenkesken,
kultaseni, eikö niin? Odotappas, minä serveeraan sinulle.
(Tekee niin.)
KÄKI (noin 27 vuotta, hyvin