Kevët ja takatalvi | Page 6

soveltuneet yhteen, jos isä olisi saanut elää? Kuinka olisi hänen käynyt,
mikä hän nyt olisi, millaiseksi olisi hänen elämänsä ja kehityksensä
muodostunut?
Hänen tuli kuin ikävä ja kaipaus jotakin, jota hänellä ei ollut, jotakin,
josta ei oikein tiennyt, mitä se oli ja miksi sitä kaipaisi, ja taas soivat
hänen mielessään isännän äskeiset sanat: »Meillä on jo toinen tieto--ja
toiset tietäjät.»--Kuinka he olivat ihastuneet kuullessaan, että hän oli
heidän entisen pappinsa poika! Kuinka heidän mielialansa häntä
kohtaan oli muuttunut! Ne melkein lukivat hänet heihin itseensä
kuuluvaksi. Virsi pyrki ikäänkuin häntä heihin kietomaan, mutta hän ei
tahtonut antautua sen mielialan valtaan, joka pyrki ottamaan hänet
haltuunsa. Hän tunsi ahdistusta ja painostusta ja tahtoi siitä vapautua.
Ne heidän tietonsa ja aatteensa eivät voineet olla paremmat, sillä hänen
aatteensa ja tarkoituksensa olivat niin suuret ja syvät. Hän tahtoi pitää
omat ihanteensa.
Kun virsi oli päättynyt, lähti hän ulos ja meni kivelle. Risto siinä yhä
vielä kalkutteli ja raaputteli, puhalsi aina pois sammalta ja jatkoi taas
hiessä päin, mitään muuta näkemättä ja kuulematta. Hän oli onnellinen
mies, niin selvillä kaikesta, hän ei antanut minkään häiritä
tarkoituksiaan. Kohta kun hän oli suorittanut kandidaattitutkintonsa, oli

hän ryhtynyt kokoomaan aineksia tohtorinväitöskirjaa varten Suomen
maakuntain rajasuhteista tai jostain semmoisesta. Antero ei tiennyt,
mihin ryhtyisi, mistä aloittaisi.
Olisiko tämä hänen viimeinenkin ihastuksensa, tämä hänen
aikomuksensa herättää kansaa käsittämään muinaisuuttaan, antamaan
arvoa vanhalle viisaudelleen, olisiko sekin ollut tyhjää touhua? Risto
oli ainakin niin sanonut.
Täällähän olisi pitänyt olla vanha klassillinen maaperä, otollinen
uudelleen kylvettäväksi. Mutta tästä alkoi heränneitten alue, tässä oli
uskojen raja. Jos kerran kansa oli sellaista hengen jaloutta luonut ja
synnyttänyt, pitäisihän sen sitä vieläkin voida ymmärtää ja rakastaa.
Kristinusko oli sen oman kulttuurin syrjään tunkenut, saattanut sen sille
itselleen epäluulon alaiseksi. Herännäisyys oli jatkanut hävitystyötä.
Hänen oma isänsä oli ehkä aikoinaan ollut innokkaimpia siinä työssä.
Mutta ovatko ne, pitääkö niiden olla niin vastakkaisia, ovatko ne niin
suuressa ristiriidassa keskenään? Yht'äkkiä leimahti hänen eteensä uusi
aate kuin salamana taivaalta. Nyt hän sen tietää. Niin se on käyvä!
--Risto! huudahti hän.
Mutta Ristolla on omat harrastuksensa.
--Tules tänne, voitko sanoa, mikä tämä numero on?
--Seitonenhan tuo on.
--Siis se on kuitenkin seitonen. Asia on ratkaistu. Tässä on yksi
kulmakivi, jota tähän saakka on turhaan etsitty. Minä olen löytänyt sen.
Se oli merkillinen sattuma todellakin. Kuljemme sumussa ja sateessa
tietämättä minne, ja onni johtaa meitä tärkeään historialliseen paikkaan.
Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen toimitettu rajankäynti--
--Kuulehan! keskeytti Antero. Olen usein puhunut sinulle tuosta
aatteestani, että Kalevala niinkuin Homeron runot, jotka synnyttivät
Kreikan klassillisen...
--Niin, niin.
--Niin no, mutta yksin tälle meidän vanhalle pakanalliselle kulttuurille
emme ehkä kuitenkaan voi rakentaa henkistä tulevaisuuttamme.
Kansamme kalevalaisuus on sulatettava sen kristillisyyteen, niiden
tulee toimia rinnan, hedelmöittää toisiaan, niinkuin renessanssi ja
humanismi syntyivät uudelleen elpyneestä antiikista ja kristinuskosta.
Ajattele, suomalainen renessanssi, suomalainen humanismi! Sen täytyy
syntyä, me luomme sen! Raamattu ja Kalevala.

--Suo anteeksi, mutta en oikein ymmärrä aatteittesi huimaa lentoa.
--Ei sinun tarvitsekaan. Mutta ne kaksi, kalevalaisuus ja kristinusko ja
herännäisyys eivät saa eivätkä voi olla eivätkä olekaan ristiriidassa. Ne
ovat soinnutettavat yhteen suureksi suomalaiseksi kulttuuriksi, joka
kerran maailmankin valloittaa. Sano sinä siitä, mitä sanot, naura vain,
sano taas niinkuin ennen, että olen haaveilija--niin olenkin ja niin
tahdon ollakin!
Risto hymähti:
--Ei Suomen kansan enemmän kuin minkään muunkaan kansan
kulttuuria rakenneta Kalevalalle eikä muulle tarustolle, olkoot ne
kuinka kauniita ja alkuperäisiä tahansa. Kulttuurin kulmakivi, sen oikea
kivijalka, on kansan historia, se, minkä se todella tietää itsestään. Se on
haettava esiin pala palalta, kivi kiveltä. Sitten, kun se on tehty, voidaan
sen päälle ruveta itse rakennusta nostamaan. Kivi kiveltä, entisen päälle!
Snellman sanoo...
--Tiedän, tiedän!
Hän katui, että oli taas puhunut miehelle, jolla ei ollut rahtustakaan
mielikuvitusta, joka otti kaikki niin kuivasti ja järkevästi, jonka kanssa
oli kulkenut luokalta luokalle, mutta jota kohtaan ei ollut tuntenut
mitään sympatiaa. Monta kertaa oli toveri häntä kylmäissyt, saanut
hänen siipensä paneutumaan suppuun, saanut hänet epäilemään omaa
itseään. Mutta nyt hän oli varma itsestään, nyt hän oli niin selvillä, ettei
mikään arvostelu eikä mikään iva saa häntä järkytetyksi.
Risto meni tupaan. Antero jäi vielä uuden aatteensa huumauksessa
käyskentelemään. Maisema oli hänelle nyt kahta kertaa ihanampi ja
suurenmoisempi. Oli kuin se ei olisi ollut todellisuutta, vaan jotain
kaukaista, haaveellista satumaailmaa. Tuolla kivellä oli muinainen
tietäjä kironnut kirkon, nostaen sen ylösalaisin maasta. Hänkin tahtoo
nostaa sen maasta, ei ylösalaisin, vaan kohdalleen, ja panna sen alle
uuden perustuksen. Hän nousee tälle kivelle tässä erämaassa, kutsuu
kokoon kaiken kansan, selittää näille, että Suomen kansa on aina ollut
kristillinen kansa, jo paljoa ennen kuin kristinusko maahan tuotiinkaan.
Sentähden se niin helposti, ilman aseita ja taistelua uuden uskon
omistikin, sillä joskin muoto oli uusi, oli siveellinen sisältö sama.
Risto heitteli jo hyvästiään tuvan rappusilla, jonne väki oli tullut.
--Tulkaa nyt sitten edes takaisin, milloin näitä maita kuljettekin, sanoi
isäntä, turhaan koetettuaan heitä pidätellä.--Olisi niin hupaisaa vanhan

ystävän pojan kanssa puhella vähän pitemmältäkin.
--Tulen, minä tulen ehkä piankin, ja silloin minä teille