Kevët ja takatalvi | Page 7

oikein juurta
jaksain todistan, että se vanha pakanuus, se se vasta oikeata
kristillisyyttä onkin.
Pettymyksen ilme kasvoillaan päästi isäntä hänen kätensä.
--Eihän toki!
Mutta kun he, saatuaan opastusta tiestä, jota heidän oli kuljettava
Kontojärvelle tullakseen, olivat kadonneet aittojen taa, virkkoi vanha
emäntä katkeransekaisesti:
--Semmoinen pilkkaajako tulikin siitä Haakmanni-vainaan pojasta.
--Ei tiedä, ehkä Herra vielä omansa korjaa, sanoi isäntä.

2.
Kun Kontojärven pappilassa odotettiin vieraita tuleviksi, kuulostettiin
siellä aina toisella korvalla sillalle päin, joka johti etelästä tulevan
maantien Kontokosken kuohujen yli. Kosken kohinasta huolimatta
kuului kavioiden kopina ja rattaiden rytinä suvannon yli pappilaan, sillä
sillan yli ajettiin aina täyttä karkua sen korvassa olevan jyrkän törmän
antamasta vauhdista. Kun kopina alkoi kuulua, ehdittiin vielä, ikkunaan
juosten, näkemään, kuinka ajopelit nytkähtävät sillalta alas maantien
pehmeään hiekkaan, ja kääntyvätkö ne siitä pappilan koivukujalle, vai
jatkavatko matkaansa suoraan kirkolle, jonka ohi maantie vie edelleen
pohjoista kohti.
Ruustinnan korva oli, hänen kaiken päivää askaroidessaan, odotellut
tuttua ääntä, ja tuon tuostakin hän oli ollut sen kuulevinaan ja rientänyt
koskenpuoleiselle parvekkeelle. Mutta ajajat olivat aina olleet joitain
muita; pappilan vaunut, jotka oli lähetetty tulijoita vastaan, viipyivät,
vaikka talo oli jo täydessä juhlakunnossa heitä vastaanottamaan.
Talvikausi oli pappilassa valmistauduttu siihen kesäiseen juhlaan, joka
nyt oli ovella. Kaikki arkityöt olivat saatavat suoritetuiksi siihen, kun
pojat kevään tullen palaavat yliopistosta ja koulusta ja sukulaiset
Helsingistä ja muualta, tuoden kaikki aina tuttavia tullessaan.
Kutomiset, ompelukset, korjaukset olivat toimitettavat pois tieltä ja talo
kivijalasta kattoon, venevalkamasta tallin taa, niin hyvään järjestykseen,
ettei mikään estä kesäisen ohjelman suorittamista: huvittelua,
seurustelua ja täydellistä antautumista vieraanvaraisuuden mieluisten
velvollisuuksien täyttämiseen. Talvi oli ahkerasta toiminnasta

huolimatta yksitoikkoista aikaa, jolloin ei mitään erityistä tapahtunut, ei
mitään uutta ilmaantunut, jolloin elämällä ei ollut muuta sisältöä kuin
minkä se sai siitä, mitä toivottiin kesän tuovan tullessaan. Talvella ei
talossa käynyt muita kuin läheisimpiä naapureita, joilla ei ollut mitään
uutta annettavana. Kesällä voivat rappujen eteen ajaa vaunut, täynnä
ventovieraita, mutta sitä tervetulleempia, kaukomatkaisia, usein
mainioita miehiä, korkeita herroja, kaikkein korkeimpiakin.--Kesä toi
aina jotain uutta, uutisia maailmasta ja sen menosta, mutta erittäinkin
yliopistosta, jonka oloja Kontojärven pappilassa seurattiin erityisellä
innolla. Kesä toi uutta oppia ja uutta tietoa, uusia aatteita ja uusia
mielipiteitä uusien aatteiden kera. Kesällä voi tapahtua odottamatonta
ja äkkiarvaamatonta, käänteitä kohtalon kulussa, muutoksia ja
mullistuksia. Tyttöjen elämässä oli »ensi kesä» aina toivetta, mutta
»mennyt kesä» oli »muistoa vain»; talvi oli melkein aina tyhjä, valkea
lehti elämän kirjassa, joka sitä selaillessa kääntyi huomaamatta muiden
mukana. Kesä oli kuin ainaista pyhää, ja sentähden täytyi olla valmis ja
varustautunut sitä viettämään.
Ja niin olivat nyt kankaat kudotut, kesävaatteet ommellut ja
talvitamineet orsilleen asetetut, aitat, liiterit ja ullakot pestyt ja
puhdistetut, huoneet uudelleen sisustetut,--yliskamarit asetetut
kesäkuntoon, varavuoteet laitetut; pihat olivat lakaistut, käytävät ja tiet
sekä rantaan että huvimetsään, sekä sillalle että kirkolle päin
puhdistetut. Ja puutarha oli valmiiksi muokattu, kylvetty ja istutettu
penkkeineen ja taimilavoineen, puutarha, tuo runsauden sarvi, josta
kesäinen pöytä ammensi parhaat herkkunsa: herneet, rediisit, salaatit ja
juurikkaat.
Näin uusittu pappila vihittiin aina kesäiseen juhla-asuunsa
juhannuksena, jolloin kaikki vakinaiset kesävieraat jo tavallisesti olivat
saapuneet.
Ruustinna käveli paikasta paikkaan sisällä ja ulkona, viimeistellen
työtään niinkuin kuvanveistäjä, joka valmiiksi valettua teostaan vielä
hiukan viilailee ja puhdistelee. Hän lähti ullakolta, jossa korkean
taitekaton alla oli kaksi kamaria, toinen »suurten poikain», toinen
»pienten», ja kahdenpuolen niitä säilytyshuoneita kaikenlaisille
talontavaroille; hän tarkasti, olivatko vuoteet hyvästi kohennetut,
tyynyt tarpeeksi täytetyt, ikkunaverhot oikeissa laskoksissa, kaapit ja
laatikot sisustetut puhtailla papereilla. Sieltä laskeutui hän alikerran

suureen eteiseen, josta ovi vei rovastin puolelle, toinen sitä vastapäätä
oleva ruokasaliin ja kyökin puolelle ja kolmas suureen saliin. Kaikki
ovet olivat auki, ja lämmin, tuoksuva kesäinen ilma huljui huoneesta
huoneeseen. Ruokasalissa näkyi pöydällä hopeita ja juhlaposliineja,
vasta pesusta tulleita pöytäliinoja, hienointa rälliä, kotikutoisia, joita
yksi tyttäristä, lapsista vanhin ja äidin ainainen auttaja, sijoitteli
suureen seinäkaappiin. Toinen, nuorempi, askarteli salissa asetellen
vastapuhjenneita lahnankukkia maljoihin ja koristellen katossa
riippuvaa kesäharson sisään käärittyä kynttiläkruunua hiirenkorvaisilla
koivunoksilla.
--Kaarina!--sanoi ruustinna saliin.--Pistä niitä koivunoksia tänne
eteisen seinänrakoihin, tuon leveän suuren seinän täytteeksi. Lauri
sanoi viime kevännä kotiin tullessaan, että se oli niin hauska nähdä.
--Robertin pitää saada lehtikäytävänsä ylös erakkomajaansa, virkkoi
tytär ruokasalista.
Robertin erakkomaja oli hänen yliskamarinsa ja käytävä sinne ullakon
rappuset, joita sisaret olivat koko viime kesän vihreällä koristaneet.
--Nyt asetetaan siihen vaihteen vuoksi pihlajia ja tuomia--ei, vaan
pajunoksia, niiden lehdet ovat vähän niinkuin laakerin lehtien näköisiä.
Ruustinna tuli niin liikutetuksi, että vettä kihahti silmässä:
--Ajatelkaa, Hanna ja Kaarina, että Robert siis tulee laakeri otsalla ja
priimuksena ja että Laurilla on ylioppilaslakki päässä!
--Mutta mitä yllätystä keksimme Naimille?
--Hän taitaa itse tuoda yllätykset tullessaan, sanoi Kaarina.
--Mitä tiedät? Luuletko? kysyi äiti uteliaana.
--En tiedä mitään, aavistan vain jotain.
Ruustinna aikoi mennä rovastin puolelle ja luoda tarkastavan
silmäyksen sinnekin, mutta kun hän kansliahuoneen ovelta huomasi
apulaisen korkean otsan kirkonkirjain takaa, kääntyi hän takaisin saliin.
--Minkä vuoksi tuo Helander pitänee turhana ja pahana kaikkea sitä,
mikä meistä on hauskaa, rakasta ja oikeaa? huokasi hän Kaarinalle.--Ei
hän hyväksy mitään, mitä tässä talossa tehdään