Kevët ja takatalvi | Page 5

Savon saloilla.»
Näitäkö hän oli tahtonut opettaa, näillekö antaa uusia ihanteita.
Yht'äkkiä herätti virsi hänen erityistä huomiotaan. Hän tapasi
sydämensä omituisesti sykertymästä, yllätti itsensä joutuneena
selittämättömän liikutuksen valtaan. Siinä oli jotain tuttua, niinkuin
jotain kaukaista muistoa: hän istuu pehmoisessa sylissä, nojaa päätänsä

lämpimään poveen ja katselee niinkuin nytkin yli laajan, mustan lattian,
johon auringonpaiste painaa ikkunan kuvan. Ympärillä on totisia
kasvoja ja liikkumattomia olennoita, jotka katsovat suoraan eteensä ja
joiden huomiota hän ei saa herätetyksi, vaikka jalallaan viputtaa sitä
varten. Pöydän päässä on korkeaotsainen, ruskeasilmäinen mies, joka
kyllä katsoo häneen, vaikkei oikeastaan katso... Hän jäi heistä pienenä,
ei muista heistä muuta kuin tuon pehmeän poven suloisen tunteen ja
tuon otsan ja nuo silmät,--niin, ja tuon sävelen...
Hän heltyy, silmä himmenee, hän tuntee itsensä yksinäiseksi,
onnettomaksi, hänet valtaa ikävä ja kaipaus, hän tuntee tarvetta painaa
päänsä johonkin hellään helmaan,--tuon tytön, joka tuossa veisaa niin
heleästi, puhtaasti ja hartaasti ja jota kuullakseen toisetkin aina väliin
vaikenevat--ei, ei hänen, vaan sen toisen, joka ojensi hänelle kätösensä
ja joka sanoi: »Tervetuloa siis Kontojärven pappilaan!»--ja sitten pisti
kätensä sen nuoren, kauniin miehen kainaloon... Ei, ei kukaan minusta
välitä, minusta rumasta, punatukkaisesta.
Virsi oli tauonnut.
--Tuo oli minulle tuttu virsi, kuulin sitä usein lapsuudessani
veisattavan.
--Sitä sanotaan meillä Haakmanni-vainaan virreksi. Meillä oli pappi
sen niminen, joka sitä usein veisasi ja veisuutti.
--Se oli isäni.
--Oletteko te Haakmanni-vainaan poika? Antti poikako?
Iloisen hämmästyksen hyrähdys kävi läpi tuvan miehestä mieheen. Se
epäluuloinen, kylmä ilme, joka oli heidän kasvojansa jäykistänyt, oli
kadonnut ja ystävällinen liikutus ilmaantunut silmäkulmiin ja
suupieliin.
--Täytyy ihan tulla uudelleen kättelemään,--ja isäntä antoi hänelle kättä
ja sitten kaikki muut, vanha emäntä kädellä kummallakin ja leuka
liikutuksesta vavisten; ja miehet jäivät lähemmä istumaan.
--No sattuupa somasti, että tulee ventovieraana taloon, ei tiedetä, kuka
on ja mistä on, vanhan ystävän ainoa poika. Me oltiin toki niin hyvät
tutut ja ystävät, ettei enää paremmat voi. Monet seurat kävi täällä
pitämässä ja monet yöt nukkui tuossa samassa aitassa, missä tekin.
--Oli mammannekin usein mukana, virkkoi vanha emäntä. Istui
silloinkin vähää ennen kuolemataan tuossa samalla rahilla, missä nyt
Kaisa istuu. Te olitte hänen sylissään. Muistan sen päivän niinkuin

eilisen. Se oli näin vähää ennen juhannusta.
Anteron täytyi heille kertoa elämästään vanhempainsa kuoleman
jälkeen. Hän oli joutunut enonsa hoitoon, joka oli koulunopettaja
Porvoossa ja joka oli kustantanut hänen koulunkäyntinsä.
--Ja nyt lähditte tänne sisartanne tapaamaan?
--En ole tavannut häntä kymmeneen vuoteen.
--Siellähän se on Korpivaarassa vanhempainsa entisessä kodissa, sanoi
vanha emäntä,--on niin ahdistuksen alainen, kun on herätetty ihminen
ja tahtoisi isänsä vanhain ystäväin kanssa seuraa pitää, mutta ei salli
sitä pastori Handolin. Ei ole kellään meistä asiaa nykyiseen pappilaan.
--Entisessä oltiin kuin kotonamme, sanoi isäntä. Paljon se pappanne
ennätti hyvää jälkeä tehdä, vaikka vähän aikaa sai vaikuttaa. Sen oli
saarna niin sattuva ja ääni niin voimakas, että vapisemaan pani
paatuneimmankin. Sen saattaa sanoa, että melkein oli mustaa
pakana-maailmaa tämä kulmakunta ennen Haakmannin tuloa. Ei ollut
täällä varkaus synti eikä mikään. Joka juhannusyö oli suuret vakituiset
tappelut ja juomingit Kontolan sillalla. Murhia tehtiin monet vuodessa,
juotiin ja mässättiin. Niin oli raakaa tämä kansa, ettei olisi luullut
tulevan kysta helvetin tulessakaan. Mutta kun Haakmanni paahtoi ja
pauhasi, niin pehmisivätpäs, eipäs jäänyt tervettä omaatuntoa. Niitä
kaatui kuin lakoa laihoa synnintuntoon. Tulivat semmoiseen
sielunhätään, että valitus ja vaikeroiminen kuului talosta taloon, kylästä
kylään. Semmoinen oli isä teillä.
--Siltä se sai tämä ukkokin piston sydämeensä, virkkoi emäntä.
--Niin, oli mies siinä.
--Kirjoitti se meille sairasvuoteeltaan kirjankin.
--Lue se, niin saapi poikansakin kuulla.
Isäntä otti nurkkahyllyltä pöydän päästä ison raamatun ja asetti sen
pöydälle sitä varten tehdylle telineelle. Sen kannessa oli sisäpuolella
nahasta tehty taskunen ja siinä kulunut kirje, jota isäntä pöydän päähän
asettuen alkoi lukea pyhällä hartaudella.
Se oli viimeinen tervehdys rakkaille, uskollisille ystäville Herrassa.
Siinä oli lempeitä ja lämpimiä sanoja ja neuvoja, kuinka tämä
maallinen vaellus on parhaiten Jumalan mielen mukaan loppuun
saatettava. Siinä sanottiin, että usko yksin tekee autuaaksi ja että vain
Jumala armonsa kautta saa vanhasta uuden. Hän tahtoi sentähden heidät
uskoa Hänen huomaansa, jos niin olisi, ettei tältä vuoteelta enää nousisi,

ja pyysi sanomaan rakkaita terveisiä kaikille tuttaville ja ystäville.
Kun kirje oli luettu--osaksi ulkomuistista, minkä Antero näki siitä, että
isäntä lehteä kääntäessään luki keskeyttämättä edelleen--käänsi isäntä
sen huolellisesti kokoon ja pisti takaisin raamatun taskuun. Samassa
aloitti talon tytär taas virren, niinkuin saarnan luettuakin.
Anteron eteen oli äsken noussut kuva isästään suurena, ankarana,
ryppykulmaisena kansan kurittajana, joka tuomitsi ja rankaisi. Nyt hän
näki hänet lempeänä istuvan vuoteessaan, kirjoittamassa helliä,
liikuttavia lohdutuksen sanoja näille ihmisille täällä kaukana. Hän
muisti ilmeen hänen kasvoissaan, kun hän katseli häntä hänen
kamarinsa kynnykseltä, uskaltamatta häntä häiritä; mutta sitten kuva
himmeni, häipyi pois.
Nämä täällä olivat hänet kauan tunteneet, olivat olleet läheisissä
suhteissa häneen, häntä ymmärtäneet ja häntä rakastaneet. Se, mitä hän
heille kirjoitti, oli heille tuttua, kallista--hänelle se oli vierasta ja outoa
eikä synnyttänyt mitään vastakaikua hänessä, kuinka hän koettikin sitä
ymmärtää. Sanat hän käsitti, mutta ei sisältöä. Olisivatko he koskaan