Kevët ja takatalvi | Page 4

asuu.
Mutta se on torjuttava se vaara! Tilaisuus, jota hän tällä matkalla oli
odottanut, näytti tulleen. Hänen matkansa tarkoituksena, niinkuin hän
oli sen suunnitellut, ei ollut ainoastaan kerätä vanhoja runoja, vaan
myöskin tutustuttaa niihin kansaa, saada se niitä uudelleen rakastamaan.
Kauan on Suomen kansa harhaillut loitolla henkensä alkuperäisiltä
lähteiltä, nyt se on saatettava takaisin niiden ääreen! Se niitä vielä
halveksii, koska se ei ole päässyt osallisuuteen niiden virkistävästä
voimasta. Sen sivistyneelle nuorisolle oli tässä suuri, jalo tehtävä.
Oli noustu aterialta, jonka kestäessä isäntä ja Risto minkä mitäkin
juttelivat. Antero otti matkalaukustaan kirjan, jota näytti isännälle.
--Onko isäntä tätä kirjaa nähnyt? Se on Kalevala, Suomen kansan
vanhoja runoja, joissa kerrotaan niistä suurista sankareista,
Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä, ja jotka kätkevät
Suomen kansan vanhan viisauden ja synnyt syvät.
--Vai semmoinen kirja, virkkoi isäntä. Onhan tuosta kuultu puhuttavan.
Kävihän tuo täälläkin takavuosina se Kajaanin tohtori, joka niitä on
keräillyt, mutta ei se täältä mitään saanut.
--Salliiko isäntä, että luen tästä jonkun paikan? Kun ei isäntä piippuaan
sytyttäessään siihen mitään virkkanut, alkoi Antero lukea runoa
Sammon ryöstöstä, kuinka se mereen hajosi ja kuinka tuuli muruja
maihin kuljetti, kuinka tuosta oli
alku onnen ainiaisen, tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu
kaikenlainen, tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan
Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille. ------ Siinä vanha
Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: »Anna, Luoja, suo, Jumala,
anna onni ollaksemme, hyvin ain' eleäksemme, kunnialla
kuollaksemme suloisessa Suomen maassa, kaunihissa Karjalassa!
Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, miesten
mielijohtehista, akkojen ajatuksista! Kaa'a maalliset katehet, ve'eiliset

velhot voita!
Ole puolla poikiesi, anna lastesi apuna, aina yöllisnä tukena, päivällisnä
vartijana, vihoin päivän paistamatta, vihoin kuun kumottamatta, vihoin
tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen, pakkasen palelematta,
kovan ilman koskematta!
Aita rautainen rakenna, kivilinna liitättele ympäri minun eloni, kahen
puolen kansoani, maasta paaen taivosehen, taivosesta maahan asti
asukseni, ainokseni, tuekseni, turvakseni, jott'ei viha liioin löisi, vastus
viljalti vetäisi sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana.»
--Semmoista se Väinämöinen kansalleen toivotteli, ja sen se sille osasi
antaa. Sammon sai Suomi, vaikkakin pirstaleina, hänen kädestään,
hengen sammon, kuun ja päivän hän sille pelasti ja sen kaiken
ainoastaan sanansa voimalla! innosteli Antero.
Ei kukaan virkkanut mitään. Isäntä oli painautunut, pää käsien varassa,
polviaan vastaan ja katsoi eteensä lattiaan.
--Mitäs isäntä siitä sanoo? kysyi Antero.--Eikö teistäkin vaka vanha
Väinämöinen kelpaa meille esikuvaksi ja hänen oppinsa meidän
ohjeeksemme!'
Isäntä oikaisihe vähän, pani sammuneen piippunsa ikkunalle ja virkkoi:
--Voi, herra kulta, pakanahan se oli Väinämöinen ja pakanallista sen
oppi, pakanallisia sen virret. Ei niistä ole meille ristityille. Toinen sana
se nyt meille on julistettu.
--Toinenpa toki toinen, tuiki toinen, säesti joku joukosta, niinkuin
kaikkien puolesta.
--Jumalan sana, kuului vanhan emännän ääni karsinasta.
--Tietenkin, vastasi Antero. Mutta emmehän silti saa halveksia
esi-isäimmekään neuvoja. Ne ovat jaloa ja ylevätä siveellistä tietoa,
joka on kätketty Suomen kansan vanhoihin virsiin ja sananlaskuihin.
»Kielsi vanha Väinämöinen kullalle kumartamasta, hopealle
horjumasta»-- ja monta muuta samanlaista neuvoa ja opetusta. Ei saa
tuomita sitä, mikä on hyvää ja kaunista, vaikkei olisikaan aivan samaa
ja vaikkei olisi samaa tietä tultu siihen. Pakanatkin etsivät totuutta ja
siitä monta neuvoa löysivät.
--Ei niitä noita neuvoja enää nykykansa tarvitse. Sillä on nyt paremmat
neuvot ja paremmat neuvojat, toinen tieto ja toiset tietäjät. Ei ole enää
Väinämöisen virsistä meille. Toinen veisuu nyt jo täällä Savonkin
saloilla kaikuu.

Isäntä sanoi sen tyynellä surumielisyydellä, niinkuin säälien eksynyttä
ja erehtynyttä, mutta samalla sellaisella varmuudella ja vakaumuksella,
jota ei näyttänyt voivan kumota.
Mutta Antero ei vielä tahtonut jättää asiataan.
--Onhan tietysti se sana, mikä meille on raamatussa ilmoitettu,
puhtainta ja korkeinta--
Mutta hänet keskeytti karsinapuolelta tupaa virsi. Sen aloitti talon tytär,
ja melkein kohta, kuin yhteisestä suostumuksesta, yhtyivät siihen
muutkin tuvassa olijat.
Siitä muisti Antero yht'äkkiä, että oli sunnuntai, että oli kirkkoaika.
Hän sulki kirjansa ja pisti sen takaisin reppuunsa ja jäi istumaan
loitomma ikkunan luota, hiukan varjoon. Risto oli jo kohta syötyä
mennyt ulos kivelle, josta hänen kalkutuksensa kuului veisuun lomassa.
Tarkastaessaan tupaa ja tuvassa olijoita esiintyivät ne vähitellen siinä
Anterolle ikäänkuin jossain uudessa valossa. Ne olivat selvinneet ja
suurenneet. Isäntä, joka yksin istui pöydän edessä olevalla penkillä, oli
korkeine otsineen ja totisine ilmeineen niin arvokas ja itsetietoinen, että
Anteroa ihmetytti, kuinka hän oli voinut hänelle tyrkyttää Kalevalaa ja
Väinämöistä ja odottaa, että hän heti sen hyväksyisi, niinkuin nuoret
ylioppilastoverit, jotka heti olivat innostuneet hänen uudesta aatteestaan
ja sille hyvää huutaneet. Hän näytti siinä mietteisiinsä vaipuneena siltä,
kuin hän jo olisi miettinyt kaiken, tiennyt kaiken ja käsittänyt kaiken.
Seinustalla istui muita miehiä, joista muutamat olivat saapuneet
aamiaisen aikana eivätkä kuuluneet talon väkeen. Karsinassa oli ryhmä
naisia ja pöydän päässä ikkunan alla vanha emäntä, joka luisilla
sormillaan puristi suurta virsikirjaa, niinkuin olisi joku tahtonut sitä
häneltä riistää. Mutta pankon luona, suuren uunin kupeella, joka oli
kuin alttari kotikirkossa, suuressa pirtissä, veisasi talon tytär, silmissä
onnellinen innostunut ilme, niinkuin hän olisi nähnyt jotain, mitä eivät
muut nähneet.
»Ei ole Väinämöisen virsistä meille, nyt osataan jo paremmat. Toinen
veisuu kaikuu jo