Kevët ja takatalvi | Page 3

vuosiluvun haamua,--
mutta se oli niin kivettyneen sammaleen peitossa, ettei siitä voinut
erottaa muuta kuin yhden numeron, joka voi olla seitonen, mutta yhtä
hyvin yhdeksikkökin. Risto oli käynyt hyvin totiseksi ja miettiväksi,
miltei juhlalliseksi,
--Täytyy raapia se esille jollain aseella, sanoi hän. Se voi olla
erinomaisen tärkeä löytö. Maakuntaimme rajasuhteet ovat vielä vallan
epäselvät.
Anterokin oli hypännyt alas kiveltä, omistaan innostuneena.
--Isäntä, kuulkaa, tiedättekö, onko täällä vielä ketään, joka taitaa
vanhoja runoja laulaa?
Isäntä loi häneen epäilevän syrjäkatseen, ei vastannut ja virkkoi
Ristolle:
--Ase siinä täytyy olla, jos ollakseen.
Vasta kun Antero oli uudistanut kysymyksensä, vastasi hän:
--En tiedä, lieneekö.
--Kai täällä nyt sentään on joku vanha mies ... ettekö te, isäntä, ole
kuullut niitä laulettavan? Tai ehkä te itsekin osaatte jotain? Kuinka
vähän tahansa--sama se--mutta se on pelastettava.
--En minä heitä...
--Minä kirjoittaisin niitä muistiin. Minä olen osaksi juuri sitä varten
matkalla.
--Mitä niistä semmoisista muistiin. Eiköhän olisi paras olla
muistelematta semmoisia.
--Semmoisiako? virkkoi Antero valmiina selittämään.
Mutta silloin tuli tyttö, joka oli tuonut kahvia, sanomaan jotain, ja
isäntä virkkoi:
--Siellä kuuluisi olevan vaimoväellä ... lähtekääpä, nuoret herrat, niin
haukataan vähän aamutuimaan.
Heidän lähtiessään kiven luota, joka oli niin paljon ylempänä taloa, että

huoneiden kattojen yli voi nähdä koko avaran maiseman, osoitti isäntä
salmea kahden kaukaisen järven välissä ja virkkoi:
--Siinä se on Ukko Paavon talo.
--Kuka hän on? kysyi Antero hajamielisesti, mieli täynnä sitä, mitä
hänellä itsellään olisi ollut sanottavana.
--Ei ole tainnut kuulua sinne Helsinkiin asti Paavo Ruotsalaisen maine.
On se siellä käynyt monet kerrat, ja oli se siellä tänäkin kevännä.
Olinhan tuolla minäkin toverinaan, kun lähtemään pyysi.
--Oletteko ollut Helsingissä?
Nuorten miesten silmät repesivät suuriksi, ja he pysähtyivät pihamaalle
hänen eteensä.
--Viikko on siitä, kun palattiin.
--Mutta sittenhän näitte maisterinvihkiäiset, olitte niissä ehkä
saapuvillakin!
--Ei me niitä paljon nähty.
He olivat tulleet tupaan, jossa pöytä oli katettu ja jossa talon väki heitä
jo odotti asettuakseen aamiaiselle. Lyhyen ruokaluvun luettuaan isäntä
istui pöydän päähän, ja vieraat asetettiin hänen viereensä toinen toiselle
toinen toiselle puolelle.
--Vai ei isäntä todellakaan ollut katselemassa juhlallisuuksia. Se oli
vahinko. Nämä olivat komeimmat ja suurimmat maisterinvihkiäiset,
mitä ehkä milloinkaan on ollut. Meidätkin siellä seppelöitiin.
--Vai teidätkin, virkkoi isäntä kuivahkosti.
--Siellä oli koolla kaikki, mikä Suomessa on oppineinta, ylhäisintä,
etevintä ja kauneinta. Oli vieraita Ruotsista, Pietarista ja muualtakin
ulkomailta, jotka ilmaisivat ilonsa ja ihastuksensa siitä, mitä olivat
nähneet. Juhlat olivat suurenmoiset ja mieltä ylentävät.
--Kai näitte kulkueet kadulla.
--Ei me nähty.
--Kirkossa kai ainakin olitte?
--Emme.
--Kanuunain laukaukset ainakin kuulitte? kysyi Risto.
--Mitä varten siellä kanuunoillakin ammuttiin? kysyi vanha emäntä
toisesta päästä pöytää.
--Ammuttiin merkiksi siitä, että maisteri oli seppelöity.
--Maa tärisi ja ikkunat helisi niin, että luuli maailmanlopun tulevan,
virkkoi isäntä ivan vivahdus äänessään.

Antero huomasi sen ja tahtoi puolustautua:
--Tottahan on, että tämmöisissä juhlissa ehkä on jonkun verran turhia
menoja ja vanhaa joutavaa kiiltoa, mutta on niissä paljon myöskin
sellaista sisältöä, joka kohottaa mieltä ja tempaa pois
jokapäiväisyydestä, pitää vireillä isänmaallista mieltä ja lietsoilee sen
hiillosta, antaen intoa, luottamusta ja uskoa--
--Uskoa?
Tämän sanoi isäntä, mutta se näytti tulevan kaikkien huulilta. He
kohottivat päänsä ja keskeyttivät hetkeksi syöntinsä. Anteroa hipaisi
epämääräinen tunne siitä, että hän ehkä oli puhunut jotain, joka oli
tyhmää ja lapsellista ja tässä seurassa sopimatontakin. Hän olisi
tahtonut kertoa näille vielä lisää juhlallisuuksista, selittää
maisterinvihkiäisten isänmaallista merkitystä, vaikuttaa jotain sen
aatteen hyväksi, josta oli niin paljon Helsingissä puhuttu, että kansakin
olisi saatettava ymmärtämään sivistyneitten harrastuksia ja niille arvoa
antamaan. Hän olisi tahtonut kertoa juhlapuheiden sisällöstä, joissa
vähän väliä oli muistettu sitä kansaa, joka oli antanut meille Kalevalan
ja Kantelettaren, joita Runeberg oli niin ihanasti kuvannut, mutta
hänestä oli niinkuin olisi hänen päänsä yli painettu suuri huopahattu,
jonka sisästä hän ei saanut ääntänsä kuuluville. Hän ei saanut sanotuksi
muuta kuin:
--Ikävä, etten tavannut teitä, kyllä olisin teidät sittenkin vienyt sinne
kuulemaan ja näkemään.
--Taisi olla meille Paavon kanssa hukka reissu, vastasi isäntä, ja taas
näytti koko perhe ymmärtävästi säestävän hänen kätkettyä ivaansa.
Mutta nyt kysyi Risto:
--Millä asioilla siellä kävitte? Oliko joku valituskirja vietävänä?
--Käytiin tapaamassa ystäviä, joilta oli kutsut tullut. Tunnetteko Pekin
ja Vorssin?
Backin ja Forssin! Hehän olivat asuneet samassa talossa, seinäkkäin
heidän kanssaan. Ne olivat molemmat pietistejä, jotka lukivat ja
veisasivat ja pitivät hartausseuroja, joista oli paljon puhuttu ja paljon
ivaa tehty ylioppilaiden kesken. Koko vihkiäisten ajan he olivat
istuneet kotonaan, ja jo varhain aamulla, kun Antero riensi kaupungille
juhlavaatteissaan, oli hän kuullut veisuuta ulos kadulle heidän
ikkunainsa kohdalta. Se oli sitä uutta uskoa, joka tuomitsi turhaksi
kaiken ilon ja maallisen harrastuksen, yksin isänmaallisenkin. Se oli

seurannut häntä päivän juhlissa ja kohtasi hänet valvotun yön jälkeen
palatessa juhlatanssiaisista. Hän oli kerran väitellyt siitä heidän
kanssaan, he olivat suuttuneet ja epäsovussa eronneet. Se on
turmiollista oppia, joka vie Suomen kansan henkiseen kohmetukseen
juuri kun se on heräämässä. Turhaa on sen herättäminen
itsetietoisuuteen ja itsenäisyyteen, turhaan on Suomen kansan ikivanhat
hengen aarteet kaivettu esiin, runot, laulut, sananlaskujen viisaus, joissa
sen oikea henki