Kertomuksia | Page 8

on hääpäivämme aamu?"
"Niin, niin", sanoi Françoise, "hääpäivämme aamu."
Suutelo, jonka he vaihtoivat, melkein hurmasi heidät. Mutta äkkiä
irroitti Françoise itsensä, hirmuinen todellisuus muistui hänelle
mieleen.
"Teidän pitää paeta, teidän pitää paeta", sammalsi hän. "Meillä ei ole
minuuttiakaan aikaa kadottaa."
Kun Dominique ojensi käsiään pimeässä, ottaakseen hänet jälleen
syliinsä, sinutteli Françoise häntä uudelleen.
"Oi, minä pyydän sinua, kuule mitä sanon! Jos sinä kuolet, kuolen
minäkin. Tunnin kuluttua on jo päivä. Sinun täytyy heti lähteä."
Hän kertoi sukkelaan Dominiquelle aikeensa. Rautaportaat ulottuivat
aina myllynpyörään saakka, siitä voi hän siipiä myöten kiivetä alas
veneesen, joka oli piilotettu erääsen nurkkaan. Sitten olisi hänen helppo
päästä, yli toiselle rannalle ja paeta.
"Mutta siellä on kaiketi vahtia?" kysyi Dominique.
"Yksi ainoa, myllyn vastapäätä, ensimmäisen pajun alla."
"Jos hän huomaa minut, ja huutaa minua seisomaan?"
Françoisea kauhistutti. Hän pani Dominiquen käteen veitsen, jonka oli
tuonut mukanaan. Molemmat olivat vaiti. Sitten lausui Dominique:

"Mutta isänne, ja te itse? Ei, minä en voi paeta. Kun ei minua enään ole
täällä tappavat sotamiehet ehkä teidät. Te ette tunne heitä. He ovat
luvanneet minulle armon, jos näyttäisin heille tien Sauvalin metsän läpi.
Kun ei heillä enään ole minua, voivat he tehdä mitä tahansa."
Tyttö ei ruvennut kiistelemään. Kaikkiin Dominiquen väitöksiin vastasi
hän vaan:
"Minun tähteni -- paetkaa! Jos rakastatte minua, Dominique, niin älkää
viipykö täällä minuuttiakaan enää!"
Sitten lupasi hän mennä huoneesensa jälleen. Kukaan ei saisi tietää että
hän oli auttanut Dominiquea pakoon. Lopuksi syleili ja suuteli hän
sulhoaan tavattoman kiihkeästi, saadakseen hänet myöntymään.
Dominique oli voitettu. Hän kysyi vaan vielä:
"Vannotteko, isänne tietävän aikeestanne ja että hän neuvoo minua
pakenemaan?"
"Isäni juuri on minut lähettänyt", vastasi Françoise rohkeasti.
Hän valhetteli. Tällä hetkellä tunsi hän ainoastaan vastustamattoman,
pakoittavan tarpeen, tietää hänet olevan turvassa, päästä tuosta
hirveästä ajatuksesta, että auringon nousu olisi hänen kuolemansa
merkki. Kun Dominique vaan olisi poissa, saisivat kaikki
onnettomuudet yllättää häntä itseään, ne tuntuisivat hänestä suloisilta,
kun hän vaan saisi elää. Hänen rakkautensa itsekkäisyys vaati ennen
kaikkia, että Dominique jäisi elämään.
"Hyvä", sanoi Dominique, "minä teen niin kuin tahdotte."
Sitten he eivät enää puhelleet. Dominique avasi jälleen ikkunan. Mutta
äkkiä pelästytti heitä kolina. Ovi ritisi ja he luulivat jonkun avaavan sitä
paraikaa. Vahdintarkastaja oli luultavasti kuullut heidän äänensä. He
seisoivat siinä kiinni toisissaan, odottaen hirveässä tuskassa. Ovi ritisi
vielä kerran, vaan se ei au'ennut. He päästivät molemmat puoleksi
tukautetun huokauksen; he arvasivat, että oven takana nukkuva
sotamies vaan oli kääntynyt. Kaikki muuttui jälleen hiljaiseksi,

kuorsaaminen alkoi uudelleen.
Dominique tahtoi välttämättä, että Françoise ensin kiipeisi huoneesensa.
He syleilivät toisiaan ja ottivat mykät jäähyväiset. Sitten auttoi
Dominique häntä ottamaan kiinni portaista ja tarttui itsekkin niihin.
Mutta hän kieltäytyi astumasta nappulatakaan alemmaksi, ennenkuin
hän tiesi, että Françoise oli huoneessaan. Kun Françoise oli päässyt
ylös kammariinsa, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti:
"Hyvästi -- minä rakastan sinua!"
Hän seisoi ikkunassaan ja koetti seurata katseellaan Dominiquea. Yö
oli vielä pilkkopimeä. Hän katseli nähdäkseen vahtia, mutta ei
huomannut sitä; ainoastaan paju näytti vähän valoisammalta keskellä
pimeyttä. Silmänräpäyksen kuuli hän rapinata, joka syntyi kun
Dominique kiivetessään kosketteli murattia. Sitten ratisi pyörä ja kuului
hiljaista loiskinaa, joka ilmaisi nuorukaisen löytäneen veneen. Heti sen
jälkeen eroitti Françoise todellakin veneen mustat piirteet Morellen
harmaalla pinnalla. Silloin oli hän pakahtua hirveästä tuskasta ja
pelosta. Joka silmänräpäys odotti hän kuulevansa vahdin huudon;
pieninkin varjosta kuuluva ääni tuntui hänestä sotamiehen kiireisiltä
askeleilta, aseitten kolinalta, ladattavan kiväärin ratinalta. Mutta
sekunnit kuluivat ja seutu oli yhä aivan hiljaisena. Dominique oli kai
saapunut toiselle rannalle. Françoise ei nähnyt enää mitään. Hiljaisuus
oli juhlallinen. Silloin kuuli hän astuntaa, käheän huudon, jonkun
kappaleen tohean putoamisen. Sitten muuttui hiljaisuus vieläkin
syvemmäksi. Hän seisoi jääkylmänä synkässä pimeydessä, ikäänkuin
olisi tuntenut kuolon kulkevan ohitsensa.

IV.
Päivän valjetessa syntyi ääntä ja hälinää myllyssä. Ukko Merlier kävi
avaamassa Françoisen oven. Tyttö meni alas pihalle, vaaleana, vaan
hyvin tyynenä. Siellä ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta
väristystä, nähdessään preussiläisen sotamiehen ruumiin maassa,
kaivon luo levitetyn sinellin päällä.

Ympärillä viittoivat ja huusivat sotamiehet hirveästi. Useat heistä
häristivät nyrkillään kylään päin. Upseeri oli kutsuttanut ukko Merlier'n,
kylän määrinä paikalle.
"Tässä", sanoi hän vihan tukehduttamalla äänellä, "on yksi meikäläinen,
joka löydettiin murhattuna joen rannalta. Meidän täytyy ankarasti
rangaista murhaaja esimerkiksi muille, ja minä luotan teihin, että te
autatte meitä murhaajan etsimisessä."
"Minä teen kaikki mitä vaaditte", vastasi mylläri tavallisella
tyyneydellään, "mutta se ei ole mikään helppo asia."
Upseeri kumartui alas ja veti syrjään kuolleen haavaa peittävän sinellin
liepeen. Silloin paljastui hirveä haava. Vahti oli saanut iskun
kurkkuunsa ja ase oli jäänyt haavaan. Se oli mustapäinen
kyökkipuukko.
"Tarkastakaa tätä veistä", sanoi upseeri ukko Merlier'lle, "ehkä se voi
auttaa meitä etsimisessä."
Ukko säpsähti. Mutta hän tointui heti ja vastasi, ilman että yksikään
jänne hänen kasvoillaan värähti:
"Sellaisia veitsiä on kaikilla ihmisillä näillä seuduin. Mies oli ehkä
väsynyt tappeluihin ja teki itse lopun elämästään. Sellaista on ennenkin
nähty."
"Vaiti!" huusi upseeri hurjistuneena. "En tiedä mikä estää minua
pistämästä tulta kylän kaikkiin nurkkiin."
Onneksi esti viha häntä huomaamasta Françoisen mielenliikutusta.
Tytön oli