Kertomuksia | Page 7

ajatella. Ukko Merlier, joka
yhä vaan poltteli piippuaan, katselen vihollisjoukkoa
teeskentelemättömällä uteliaisuudella, tuli ja otti häntä käsivarresta
isällisellä lempeydellä. Hän vei Françoisen hänen huoneesensa.
"Pysy tyynenä", sanoi ukko, "koeta nukkua. Huomenna päivän noustua
saamme nähdä --"
Mennessään lukitsi hän varmuuden vuoksi Françoisen oven. Hänen
mielipiteensä oli, ett'eivät naiset kelvanneet mihinkään ja että he
pilaavat kaikki, vakaviin asioihin ryhtyessään. Mutta Françoise ei
käynyt levolle. Hän istui kauvan vuoteellaan, kuunnellen hälinää
ulkona huoneissa. Pihalle lepäämään asettuneet sotamiehet lauloivat ja
nauroivat; he söivät ja joivat luultavasti aina kello yhteentoista asti,
sillä melu ja hälinä ei lakannut hetkeksikään. Itse myllystä kuului
silloin tällöin raskaita askeleita, luultavasti muutettiin vahtia. Kaikkein
tarkimmin kuunteli Françoise kaikkia, hänen alapuolellaan olevasta
huoneesta kuuluvia ääniä. Useampia kertoja asettui hän pitkäkseen
lattialle ja kuunteli permantoa vasten. Dominique oli salvattu juuri
tuonne alas. Hän käveli luultavasti seinän ja ikkunan väliä, sillä
Françoise kuuli kauvan hänen säännöllisen astuntansa; sitten ei
kuulunut enää mitään, hän oli luultavasti istuutunut. Muukin melu
lakkasi, kaikki nukkuivat. Kun hän arveli koko talon olevan unen
helmoissa, avasi hän ikkunan niin hiljaa kuin suinkin ja nojasi
kyynärpäillään ikkunan puitteesen.
Yö oli hiljainen ja leuto. Kapea uusikuu, joka juuri alkoi laskeutua
Sauvalin metsän taakse, valaisi seutua himmeän yölampun tavoin.
Suurien puitten pitkät varjot muodostivat tummia raittoja niityillä,

samalla kuin kuun valaisema ruoho näytti pehmeältä kuin viheriä
sametti. Mutta Françoise ei ollenkaan huomannut yön salaperäistä
lumousta. Hän tarkasteli ympäristöä ja etsi silmin vahtia, joita arveli
saksalaisten asettaneen myllyn ympärille. Hän näki selvään niiden
varjot pitkin Morellea. Yksi ainoa oli myllyn etupuolella, virran toisella
puolen, erään pajun vieressä, jonka oksat ulottuivat veteen. Françoise
eroitti hänet selvään. Se oli pitkä, nuori mies, joka seisoi liikkumatta
kasvot taivasta kohti uneksivan näköisenä.
Siten tyystin tarkasteltuaan seutua, palasi hän jälleen sängylleen
istumaan. Tunnin aikaa hän siinä viipyi, syviin ajatuksiin vaipuneena.
Sitten kuunteli hän jälleen: ei hievaustakaan kuulunut koko talosta. Hän
meni takaisin ikkunan luo ja katsoi ulos, mutta kuun toinen sarvi, joka
vielä pistäysi esiin puitten takaa, oli luultavasti haitaksi hänelle, sillä
hän istui jälleen odottamaan. Viimeinkin näytti hänestä sopiva aika
tulleen. Yö oli pilkko pimeä, hän ei eroittanut enää vahtia tuolla
vastapäätä, koko seutu näytti läkkimereltä. Hän kuunteli hetkisen ja
teki sitten päätöksensä. Aivan lähellä ikkunaa oli portaat, rautakouria
lyöty seinään, jotka veivät myllyn pyörän luota ylös ullakolle ja joita
myllärit ennen käyttivät hoitaessaan eräitä pienempiä pyöriä, mutta
sittemmin, kun myllyn koneisto oli tehty yksinkertaisemmaksi, olivat
portaat aikoja sitten kadonneet tiheän muratin alle, joka peitti koko
tämän puolen myllyä.
Françoise astui rohkeasti ikkunanlaudan yli, tarttui kiinni yhteen
rautakourista ja oli ulkona. Hän alkoi kiivetä alaspäin. Hameet estivät
häntä paljon. Äkkiä irtaantui muudan kivi seinästä ja molskahti alas
Morelleen. Hän pysähtyi, ruumistaan karsi. Mutta hän huomasi sitten,
että putous alituisella kohinallaan hämmentäisi hänen kiipeämisestään
mahdollisesti syntyvän kolinan, ja laskeutui sitten rohkeammin,
tavoitellen jaloillaan murattien keskeltä porrasnappuloita. Kun hän oli
sen huoneen kohdalla, jossa Dominique oli vangittuna pysähtyi hän.
Odottamaton vaikeus oli vähällä viedä häneltä kaiken rohkeuden:
tämän huoneen ikkuna ei ollut suoraan hänen huoneensa ikkunan alla,
vaan hiukan sivulla rappusista, ja kun hän koetteli käsin, tunsi hän vaan
seinän. Täytyikö hänen kiivetä jälleen ylös ja heittää koko aikeensa?
Hänen käsivartensa väsyivät ja virran kohina tuolla alhaalla alkoi

pyörryttää häntä. Hän irroitti pieniä kalkkimuruja muurista ja viskasi
niitä Dominiquen ikkunaan. Tämä ei kuullut, luultavasti nukkui hän.
Françoise raapi ja raastoi uudelleen muuria, niin että nahka sormistaan
irtaantui. Hänen voimansa olivat lopussa, hän tunsi vaipuvansa
taaksepäin, kuin vihdoinkin Dominique avasi hiljaa ikkunan.
"Minä se olen", kuiskasi Françoise. "Sinun täytyy ottaa minut --
sukkelaan -- minä putoan."
Hän sinutteli Dominiquea ensi kerran. Dominique nojautui ulos, sai
kiinni hänestä ja nosti hänet huoneesensa. Siellä rupesi Françoise itkeä
tyrskyttämään, mutta pian hän tukehdutti nyyhkytykset, ettei kukaan
kuulisi. Sitten ponnisteli hän ankarasti tyyntyäkseen.
"Vartioidaanko teitä?" kysyi hän hiljaa.
Dominique, joka vielä oli hämmästyksissään siitä, että Françoise nyt oli
siellä, nyykäytti päätään ja viittasi oveen päin. Sen toiselta puolen
kuului kuorsaaminen; vahti oli antautunut unelle ja paneutunut
makaamaan lattialle ovea vasten, siinä uskossa ettei vanki siten pääsisi
mihinkään huoneesta.
"Teidän pitää paeta", uudisti Françoise kiivaasti. "Minä olen tullut
pyytämään teitä pakenemaan ja sanomaan teille jäähyväiset."
Mutta Dominique ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän huudahti yhä
uudelleen:
"Kuinka, tekö se todellakin olette? Oi kuinka te pelästytitte minut -- te
olisitte voinut tappaa itsenne."
Hän tavoitti hänen käsiään ja suuteli niitä.
"Kuinka minä rakastan teitä, Françoise! Te olette yhtä rohkea kuin
hyvä. Minä pelkäsin vaan että saisin kuolla teitä näkemättä. Mutta te
olette täällä, ja nyt he saavat ampua minut. Kun olen saanut olla
neljänneksen tuntia teidän kanssanne, olen valmis."

Vähitellen oli hän vetänyt luokseen Françoisen, joka nojasi päänsä
hänen olkapäätään vasten. Vaara vei heidät lähemmä toisiaan. Tässä
syleilyssä unhottivat he kaikki.
"Françoise", alkoi Dominique jälleen hyväilevällä äänellä, "tänään on
pyhän Ludvigin päivä, meidän kauvan odotettu hääpäivämme. Mikään
ei ole voinut meitä eroittaa, tässähän olemme molemmat kahden kesken,
me olemme yhtyneet, niinkuin luvattukin oli -- eikö niin, näihin
aikoihin päivästähän