Kertomuksia | Page 9

täytynyt istua kivipenkille kaivon luona. Tahtomattaankin
täytyi hänen katsella tuota ruumista, joka loikoi pitkällään maassa,
melkein hänen jalkainsa juuressa. Se oli pitkä, kaunis, nuori mies, joka
oli Dominiquen näköinen, vaalea tukkainen ja sini silmäinen. Tämä
yhdennäköisyys liikutti häntä sydämmen syvyyteen saakka. Hän ajatteli,
että kuollut ehkä oli jättänyt tuonne alas Saksanmaalle rakastettunsa,
joka nyt itkisi. Hän tunsi veitsensä sotamiehen kurkussa. Hän oli

miehen murhannut.
Upseeri puheli juuri kauheista toimenpiteistä Rocreusen kylää vastaan
kun muutamia sotamiehiä riensi hänen luokseen. Oli vast'ikään
huomattu Dominiquen pako. Tämä nosti vielä enemmän hälinää.
Upseeri meni huoneesen, katsoi ulos avonaisesta ikkunasta, ymmärsi
miten oli tapahtunut ja tuli takaisin hirveästi kiukuissaan.
Ukko Merlier näytti hyvin tyytymättömältä Dominiquen pakoon.
"Hupsu!" mutisi hän. "Turmelee kaikki tyyni."
Françoise, joka kuunteli häntä, kävi levottomaksi. Hänen isänsä ei
ollenkaan epäillyt hänen olleen Dominiquen apuna. Ukko ravisti
päätään ja sanoi puoliääneen:
"Kas nyt on meidän asemamme kaunis!"
"Tuo lurjus se oli! Tuo lurjus se oli!" huusi upseeri. "Hän on paennut
metsään. Mutta teidän täytyy hankkia hänet takaisin jälleen, muutoin
saa siitä kylä kärsiä!"
Sitten kääntyi hän mylläriin päin ja sanoi:
"Antakaapas kuulua, te luultavasti tiedätte missä hän on piilossa?"
Ukko Merlier naurahti hiljakseen omalla tavallaan ja osoitti laajoja
metsäisiä harjuja.
"Kuinka voitte uskoa löytävänne ihmistä tuolta?" sanoi hän.
"Oh, siellä löytyy kai piilopaikkoja, jotka te tunnette. Te saatte
kymmenen miestä. Näyttäkää niille tie."
"Aivan mielelläni. Mutta me tarvitsemme kahdeksan päivää
kuljeskellaksemme läpi ympäristön metsät."
Ukon tyyneys saattoi upseerin hurjistumaan. Hän ymmärsi tuollaisen
jahdin naurettavaksi. Silloin huomasi hän penkillä Françoisen, vaaleana,

vapisevana. Tytön tuskastuneet, pelonalaiset kasvot herättivät hänen
epäluuloaan. Hän vaikeni hetkisen ja tarkasti vuoroin mylläriä ja
Françoisea tutkivin katsein.
"Eikö tuo mies ole teidän tyttärenne rakastaja?" kysyi hän lopuksi
vanhukselta jyrkästi.
Ukko Merlier tuli sinisen valkoiseksi ja näytti melkein kuin aikoisi hän
rynnätä upseerin päälle ja kuristaa hänet. Hän oikaisi itseään eikä
vastannut. Françoise peitti kasvonsa käsillään.
"Niin se on", jatkoi preussiläinen. "Te, tahi teidän tyttärenne olette
auttaneet häntä pakenemaan. Te olette osallisia hänen rikokseensa.
Viimeisen kerran kysyn teiltä: tahdotteko hankkia hänet jälleen tänne?"
Mylläri ei vastannut. Hän kääntyi pois ja katseli muualle,
välinpitämättömän näköisenä, ikään kuin eivät upseerin sanat olisi
häntä koskeneetkaan. Tämä saattoi upseerin vihan kiehumaan.
"Hyvä", sanoi hän, "te tulette ammuttavaksi hänen sijastaan."
Ja hän komensi taasen esille sen osaston, jonka piti ottaa osaa
ampumiseen. Ukko Merlier oli tyyni. Hän kohotti tuskin olkapäitään;
koko tapaus oli hänestä ilettävä. Luultavasti ei hän uskonut että miestä
ammuttaisiin noin vaan ilman mitään. Kun sotamiehet olivat
paikoillaan, sanoi hän tyynesti:
"Tässä näyttää olevankin tosi kysymyksessä? No niin, kernaasti minun
puolestani. Jos teidän välttämättä täytyy joku ampua, niin voitte
yhtähyvin ampua minut kuin jonkun muunkin."
Mutta Françoise nousi ylös melkein mieletönnä kauhistuksesta.
"Armoa, hyvä herra!" läähätti hän. "Älkää tehkö isälleni mitään pahaa!
Tappakaa minut hänen asemestaan! Minä autoin Dominiquen
pakenemaan. Minä yksin olen syyllinen."
"Vait, lapsi!" huudahti ukko Merlier. "Miksi valehtelet? Hän on ollut

koko yön huoneesensa suljettuna hyvä herra. Hän valehtelee, minä
vakuutan sen teille."
"Ei, minä en valhettele", toisti tyttö kiivaasti. "Minä kiipesin alas
ikkunasta ja viekottelin Dominiquen pakenemaan. Se on totta, se
ainoastaan on totta."
Ukko kävi hyvin vaaleaksi. Hän huomasi selvään Françoisen silmistä,
ett'ei tämä valhetellut, ja tuo kertomus kauhistutti häntä. Oi, niitä lapsia
rakkaushoureineen, miten ne voivat pilata kaikki! Hän vihastui ja huusi
upseerille:
"Hän on hullu, älkää kuunnelko häntä. Hän kertoo teille tuhmuuksia.
No niin, nyt ne riittävät jo."
Françoise tahtoi vielä kerran väittää vastaan. Hän lankesi polvilleen ja
puristi kätensä ristiin. Upseeri katsoi aivan tyynenä tuota surullista
taistelua.
"Minä pidän kai isänne", sanoi hän lopuksi, "koska minulla ei ole tuota
toista enää. Koettakaa etsiä toinen, niin pääsee isänne vapaaksi."
Hetkisen katseli Françoise häntä tuijottaen; upseerin ehdotus kauhistutti
tyttöä.
"Tämä on hirveätä", mutisi hän. "Mistä luulette minun voivan löytää
Dominiquen nyt enää? Hän on poissa, en tiedä niissä."
"Valitkaa! Hän tai isänne."
"Oi Jumalani, *onko* minulla mitään vaalia? Jos tietäisinkin missä
Dominique on, en voisi valita. Te muserratte sydämmeni; tahtoisin
mieluummin kuolla heti. Niin, se olisi pian tehty -- tappakaa minut,
minä pyydän, tappakaa minut!"
Tuo epätoivo ja nuo kyyneleet tekivät lopulta upseerin kärsimättömäksi.
Hän huusi:
"Kas niin, nyt piisaa! Tahdon olla jalomielinen ja antaa teille kaksi

tuntia aikaa. Ellei rakastajanne ole täällä kahden tunnin kuluttua, saa
isänne kärsiä hänen edestään."
Hän antoi viedä ukko Merlier'n samaan huoneesen, jossa Dominique oli
ollut vangittuna. Vanhus pyysi tupakkaa ja alkoi tupakoida. Hänen
tyyneillä kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään mielenliikutusta. Mutta
kun hän jäi kahden piippunsa kanssa, valahti kaksi suurta
kyynel-pisaraa hiljakseen alas hänen poskiaan myöten. Kuinka hänen
rakas lapsiraukkansa sai kärsiä!
Françoise jäi seisomaan pihalle. Preussiläisiä sotamiehiä kulki nauraen
ohitse. Muutamat niistä laskettelivat hänestä pilkka- ja ivasanoja, joita
hän ei ymmärtänyt. Hän katseli ovea, jonka taakse isänsä oli äsken
kadonnut. Hitaasti vei hän käden otsalleen, ikäänkuin estääkseen sen
pakahtumista.
Upseeri pyörähti ympäri kantapäillään ja sanoi:
"Teillä on kaksi tuntia aikaa. Koettakaa käyttää niitä hyväksenne."
Hänellä oli kaksi tuntia aikaa. Nuo sanat suhisivat hänen korvissaan.
Koneentapaisesti meni