Kertomuksia | Page 6

minuutissa."
Kun kello löi kuusi, suostui hän vihdoin antamaan miestensä mennä
ulos pikku ovesta, joka vei kapealle käytävälle. Sieltä heittäytyivät he
erääsen kaivantoon ja pääsivät onnellisesti Sauvalin metsään. Kapteeni
tervehti ennen lähtöään kohteliaasti ukko Merlier'tä ja pyysi anteeksi;
hän lisäsi:
"Pitäkää heitä hyvällä tuulella; me tulemme takaisin."
Dominique oli jäänyt yksin saliin. Hän ampui aina vaan; oli niinkuin
hän ei olisi kuullut eikä nähnyt. Hän tiesi vaan täytyvänsä puolustaa
Françoisea. Sotamiehet olivat lähteneet eikä hän tiennyt siitä mitään.
Hän tähtäsi ja tappoi miehen joka laukauksella. Äkkiä syntyi kauhea
melu. Preussiläiset olivat juuri tunkeutuneet pihaan takaapäin. Hän
ampui viimeisen laukauksen, sitten syöksyivät he häneen käsiksi, hänen
pyssynsä vielä sauhutessa.
Neljä miestä piteli häntä. Toiset rähisivät hänen ympärillään ilkeätä

mongerrosta. He olivat kuristaa hänet heti paikalla. Françoise oli
rukoillen heittäytynyt väliin. Mutta eräs upseeri tuli sisään ja tuotatti
vangin eteensä. Vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi sotamiesten
kanssa kääntyi hän Dominiqueen ja sanoi tuimasti hyvin hyvällä
ranskankielellä:
"Ennen kahden tunnin kuluttua teidät ammutaan."

III.
Saksalainen ylipäällikkö oli julistanut määräyksen, että jokainen
ranskalainen, joka ei kuulunut säännölliseen armeijaan ja tavattiin ase
kädessä, piti ammuttaman. Vapaajoukkojakaan ei tunnustettu
sotaakäyviksi joukoiksi. Säätämällä niin hirmuisia säännöksiä
talonpojille, jotka puolustivat talojaan ja tavaroitaan, tahtoivat
saksalaiset estää väestön yleistä aseisin tarttumista, jota he pelkäsivät.
Upseeri, pitkä, laiha, noin viisikymmenvuotias mies, piti Dominiquen
kanssa lyhyen tutkinnon. Vaikka hän puhui selvästi ranskaa oli hän
jäykkä kuin preussiläinen.
"Oletteko täältä kotoisin?"
"En, olen belgialainen."
"Minkätähden olette tarttunut aseisin? Eihän tämä kaikki teihin koske."
Dominique ei vastannut. Samassa huomasi upseeri Françoisen, joka
seisoi siinä kuunnellen, aivan vaaleana; hänen valkealla otsallaan
muodosti pieni haava punaisen viivan. Upseeri tarkasti nuoria, ensin
toista sitten toista, näkyi ymmärtävän ja lisäsi ainoastaan:
"Te ette kiellä ampuneenne?"
"Minä ampusin niin paljon kuin ennätin", vastasi Dominique tyynesti.
Tunnustus oli turha, sillä hän oli musta ruudin savusta, aivan hiessä ja

vaatteilla veritahroja, joita hänen olkapäästään tippuneet veripisarat
olivat tehneet.
"Hyvä", kertoi upseeri. "Ennen kahden tunnin kuluttua teidät
ammutaan."
Françoise ei itkenyt. Hän puristi kätensä ristiin ja kohotti ne ylös
mykän epätoivon liikkeellä. Upseeri huomasi tämän. Kaksi sotamiestä
veivät Dominiquen viereiseen huoneesen, jossa heidän tuli vartioida
häntä. Tyttö lankesi istumaan tuolille, jalat eivät kantaneet häntä, hän ei
voinut itkeä, hän oli vähällä tukehtua. Upseeri katseli häntä yhä.
Lopulta kysyi hän:
"Onko tuo nuori mies teidän veljenne?"
Françoise pudisti päätään. Upseeri seisoi yhtä jäykkänä, hänen
kasvonjuonteensa eivät tulleet leppeämmiksi. Hetkisen vaitiolon
jälkeen lausui hän taas:
"Onko hän asunut kauvan näillä seuduin?"
Françoise teki myöntävän liikkeen.
"Siinä tapauksessa tuntee hän kai hyvästi ympärillä olevat metsät?"
Nyt Françoise puhui:
"Kyllä hän tuntee", sanoi hän, katsellen kummastellen upseeria.
Tämä ei sanonut enää mitään, kääntyi kantapäillään ympäri ja käski että
kylän määri tuotaisiin hänen luokseen. Françoise nousi ylös, kasvot
hieman punaisina: hän luuli ymmärtävänsä syyn upseerin kysymyksiin
ja rupesi taas hiukan toivomaan. Hän kiiruhti itse etsimään isäänsä.
Ukko Merlier oli heti ampumisen tauottua mennyt tarkastamaan
pyöräänsä. Hän jumaloitsi tytärtään, hän rakasti Dominiquea, tulevata
vävyänsä, mutta myllynpyörälläkin oli suuri sija hänen sydämmessään.
Kun molemmat lapset, niinkuin hän heitä kutsui, olivat eheinä päässeet
melskeestä, ajatteli hän kolmatta lemmikkiään, joka oli äärettömästi

kärsinyt. Kumarruksissa tarkasteli hän tuon suuren puu-luurangon
haavoja huolestuneen näköisenä. Viisi siipeä oli palasina, akseli oli
kuulien lävistämä. Hän pisti sormensa kuulain reikiin mitatakseen
niiden syvyyttä; hän mietiskeli miten hän voisi nuo vahingot korjata.
Françoise tapasi hänet työntämässä lastuja ja sammaleita koloihin.
"Isä", sanoi Françoise, "he kysyvät teitä."
Ja nyt viimeinkin hän itki, kertoessaan mitä äsken oli kuullut. Ukko
Merlier pudisti päätään. Ei ihmisiä noin vaan ammuta. Sen he saavat
nähdä. Hän meni sisälle myllyyn hiljaisen ja tyynen näköisenä, kuten
tavallisesti. Kun upseeri pyysi ruokavaroja miehilleen, vastasi ukko,
ett'eivät Rocreusen asukkaat olleet tottuneet raakaan kohteluun, ja ett'ei
heiltä saisi mitään jos väkivaltaa käytettiin. Hän otti toimekseen kaikki,
mutta sillä ehdolla, että hän sai yksinään toimia. Upseeria näytti tuo
tyyni puhe ensin närkästyttävän, sitten myöntyi hän ukon lyhyiin,
järkähtämättömiin sanoihin. Mutta kun ukko meni, huusi upseeri hänet
takaisin ja kysyi:
"Mikä on tuon metsän nimi, tuolla vastapäätä?"
"Sauvalin metsä."
"Kuinka suuri on sen pinta-ala?"
Mylläri katsoi häneen kysyvästi.
"En tiedä", vastasi hän.
Sitten hän läksi. Tunti sen jälkeen oli upseerin vaatima sota-pakkovero,
elatustarpeita ja rahaa, myllyn pihalla. Yö ennätti, Françoise tarkasti
levottomasti sotamiesten liikkeitä. Hän oleskeli yhä vielä sen huoneen
ulkopuolella, johon Dominique oli salvattu. Kello 7 aikaan joutui hän
hirveään mielenjännitykseen; hän näki upseerin menevän vangin luokse
ja kuuli heidän puhuvan korkealla äänellä noin neljänneksen tuntia.
Hetkeksi ilmaantui upseeri kynnykselle ja antoi sotamiehille saksaksi
jonkun käskyn, jota Françoise ei ymmärtänyt; mutta kun kaksitoista
miestä, kiväärit olalla, asettui riviin pihalle, vavistutti häntä, hän luuli

kuolevansa. Kaikki oli siis ohitse; Dominique tulisi ammuttavaksi. Nuo
kaksitoista miestä seisoivat siinä kymmenkunta minuuttia, Dominiquen
ääni kuului huoneesta, kiivaana, empivänä. Lopulta tuli upseeri ulos,
paiskasi oven kovasti jälkeensä kiinni ja sanoi:
"Hyvä, miettikää asiata -- minä annan teille ajatusaikaa huomiseen
aamuun aikaiseen."
Viittaamalla käski hän kaksitoistamiehisen rivin pois. Françoise seisoi
siinä ja tuijotti eteensä, hän ei tietänyt mitä