Kertomuksia | Page 5

ja sitten varustauduttiin ankaraan
vastarintaan. Kun preussiläiset olivat Morellen toisella puolen, ei
hyökkäystä tarvinnut heti peljätä. Silta tosin löytyi kahden
kilomeetterin päässä, mutta he eivät luultavasti tietäneet sitä
löytyvänkään ja tuskin oli luultava että he koettaisivat kaalatakkaan
joen poikki. Upseeri antoi siis vaan vartioida maantietä. Siltä puolen oli
vaara lähestyvä.
Kiväärituli oli tauonnut. Mylly näytti kovassa päivänpaahteessa aivan
kuolleelta. Ainoakaan ikkunanluukku ei ollut auki, vähintäkään ääntä ei
kuulunut sisältä. Mutta vähitellen alkoi preussiläisiä ilmaantua Gagnyn
metsän rinteelle. He kurottivat esille päitään ja tulivat rohkeammiksi.
Useat sotamiehet myllyssä nostivat kiväärin silmälle, tähdätäkseen,
mutta kapteeni huusi:
"Ei, ei, odottakaa! Antaa heidän tulla lähemmäksi."
Preussiläiset olivat hyvin varovaisia, ja katselivat epäilevin silmin
myllyä. Tuo vanha, äänetön ja synkkä rauniontapainen rakennus
murattiköynnöksineen teki heidät levottomiksi. He tulivat kuitenkin
lähemmäksi. Kun noin viisikymmentä heistä oli tullut lakealle myllyn
edustalla, sanoi upseeri:

"Laukaiskaa!"
Räjähdys kuului, yksityisiä laukauksia tuli perästä. Françoise, jota
vapistutti, piti ehdottomasti kädet korvillaan. Dominique seisoi
sotamiesten takana, kiihkeällä tarkkuudella seuraten näitten tointa. Kun
savu oli hiukan haihtunut, nähtiin kolme preussiläistä seljällään
keskellä niittyä. Muut olivat heittäytyneet pajujen ja poppelien taakse.
Sitten alkoi piiritys.
Enemmän kuin tunnin ajan lenteli kuulia myllyn läpi. Ne piiskasivat
raesateen tavoin vanhaa muuria. Kun ne sattuivat kiveen, kuultiin
niiden litistyvän ja putoavan veteen. Puuhun tunkeutuivat ne sisään
tuhisevalla äänellä. Välistä ilmaisi vinkuva ääni luodin sattuneen
pyörään. Sotamiehet myllyssä säästivät laukauksiaan, he ampuivat vaan
silloin kun voivat tähdätä. Silloin tällöin katsoi kapteeni kelloaan. Kun
muuan kuula rikkoi yhden ikkunaluukun ja tunkeutui kattoon, mutisi
hän:
"Kello on neljä. Me emme mitenkään voi kestää."
Vähitellen alkoi mylly todellakin horjua tuon kauhean kivääritulen
edessä. Yksi ikkunanluukku putosi alas veteen läpiammuttuna kuin
pitsi ja sen sijaan täytyi panna matrassi. Ukko Merlier antautui vähän
väliin vaaranalaiseksi tarkastaessaan niitä vahingoita, joita hänen
myllynpyöräraukkansa sai kärsiä; sen kitinä kävi kovin hänen
sydämmelleen. Tällä kertaa sai pyörä loppunsa, hän ei koskaan voisi
sitä enää korjata. Dominique oli rukoillut ja pyytänyt Françoisea
vetäytymään pois, mutta tämä tahtoi olla hänen luonaan; hän istuutui
erään suuren tammikaapin taakse, joka suojeli häntä. Yksi kuula sattui
kuitenkin kaappiin, jonka sivut kumeasti kajahtivat. Silloin asettui
Dominique Françoisen eteen. Hän ei ollut vielä ampunut, hän piti
pyssyä kädessään, sillä hän ei ollut päässyt ikkunain luo, jotka olivat
täynnä sotamiehiä. Joka laukauksella tärisi permanto.
"Varokaa!" huusi kapteeni yht'äkkiä.
Hän oli äsken nähnyt jotakin mustaa tulevan metsästä. Heti alkoi hirveä
yksittäis-ampuminen. Tuntui kuin olisi hirmumyrsky huonetta

tärisyttänyt. Vielä yksi ikkunanluukku romahti alas ja ammottavasta
ikkunan aukosta tunkeutuivat kuulat sisälle. Kaksi sotamiestä vaipui
lattialle. Toinen ei liikahtanutkaan enää; hänet vieritettiin sivulle seinän
viereen, sillä hän oli tiellä. Toinen makasi ja väänteli itseään ja rukoili
että hänet tapettaisiin; mutta kukaan ei häntä kuunnellut; kuulat
vinkuivat yhä korvissa ja jokainen koetti suojella itseään ja löytää
sopivan paikan, josta voisi ampua. Kolmas sotamies tuli haavoitetuksi;
tämä ei päästänyt vähintäkään ääntä; hän vaipui lattialle erään pöydän
viereen jäykästi tuijottavin silmin. Kun Françoise näki kaikki nuo
kuolleet, työnsi hän vaistontapaisesti pois tuolin ja istuutui lattialle
seinän viereen; hän luuli siinä olevansa vähemmän vaarassa. Sillä aikaa
oli etsitty kaikki talon matrassit ja niillä puoleksi täytetty ikkuna. Sali
alkoi olla täynnä sirpaleita rikkoontuneista aseista, rikkiammutuista
huonekaluista.
"Kello on viisi", sanoi kapteeni. "Nyt miehiä kysytään. He aikovat tulla
joen yli."
Samassa päästi Françoise huudon. Kivestä ponnahtanut luoti oli
pyyhkäissyt hänen otsaansa. Siitä sirisi muutama pisara verta.
Dominique katseli häntä, sen jälkeen meni hän ikkunaan, ampui
ensimmäisen laukauksensa ja ampueli sitte yhtämittaa. Hän latasi,
ampui, välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui; silloin tällöin hän
katseli Françoiseen, siinä kaikki. Muuten hän ei pitänyt kiirettä, vaan
tähtäsi tarkkaan. Preussiläiset hiipivät esiin pitkin poppeliriviä ja
koettivat mennä Morellen yli, niinkuin kapteeni oli arvannut; mutta heti
kun joku heistä uskalsi tulla näkyviin, kaatui hän, Dominiquen pyssyn
luoti päässä. Kapteeni ihastui, huomattuaan tämän. Hän ei ollut sitä
odottanut. Hän kiitti nuorta miestä ja sanoi, että hän olisi onnellinen,
jos hänellä olisi monta sellaista pyssymiestä. Dominique ei sitä
kuunnellut. Luoti liipasi hänen olkapäätään, toinen haavoitti hänen
jalkaansa. Ja yhä hän ampui.
Kaksi taas kaatui. Matrassit olivat repaleina eivätkä voineet enää
peittää ikkunoita. Vielä yksi luotituisku ja mylly näytti tulevan pois
lakaistuksi. Asema ei ollut enää tukeva. Mutta upseeri sanoi vaan:
"Pitäkää paikkanne -- vielä puoli tuntia!"

Nyt hän laski minuutitkin. Hän oli esimiehelleen luvannut pidättää
vihollista siellä iltaan asti, eikä hän tahtonut taantua askeltakaan ennen
sitä aikaa, jolloin hän oli päättänyt peräytyä. Hän pysyi yhtä
ystävällisenä ja hymyili Françoiselle, häntä rauhoittaakseen. Itse oli hän
ottanut kiväärin eräältä kaatuneelta sotamieheltä ja ampui sillä
laukauksen toisensa jälkeen.
Nyt ei ollut enää kuin kahdeksan sotamiestä salissa. Preussiläisiä näkyi
joukottain Morellen toisella puolen, ja selvää oli, että he millä hetkellä
hyvänsä voivat mennä virran yli. Vielä kului muutamia minuuttia.
Kapteeni itsepintaisesti ei tahtonut antaa peräymiskäskyä, kun eräs
kersantti tuli juosten ja sanoi:
"He ovat tiellä, he aikovat käydä meidän kimppuumme takaapäin."
Preussiläiset olivat luultavasti löytäneet sillan. Kapteeni veti kellonsa
esiin.
"Viisi minuuttia vielä!" sanoi hän. "He eivät voi ehtiä tänne viidessä