Kertomuksia | Page 4

kanssa.
"Teillä on tässä oikea linnoitus", sanoi hän. "Me voimme puolustaa
tässä itseämme iltaan asti. Roistot ovat viivytelleet tiellä, heidän pitäisi
jo olla täällä."
Mylläri oli totinen. Hänestä tuntui kuin näkisi hän myllynsä soihtuna
palavan. Mutta hän ei valittanut, sitä piti hän hyödyttömänä. Hän sanoi
vaan:
"Meidän pitäisi piilottaa vene pyörän taakse. Siellä on kolo, johon se
mahtuu. Se voi olla tarpeen."
Kapteeni antoi käskyn. Hän oli kaunis mies, tuo kapteeni, noin
neljänkymmenen vuotias, suurikasvuinen ja miellyttävän näköinen.
Hän näytti Françoisea ja Dominiquea mielellään katselevan. Hän
tarkasteli heitä aivan kuin olisi unohtanut tulevan taistelun. Hän seurasi
silmillään Françoisea, ja hänen kasvoistaan näki selvään että tyttö oli
hänestä ihastuttava. Sitten kääntyi hän Dominiqueen ja kysäsi äkkiä:
"Sinä et siis ole armeijassa, poikaseni?"
"Minä olen ulkomaalainen", vastasi nuori mies.
Kapteenia tuntui tämä vastaus vaan puoleksi tyydyttävän. Hän iski
silmää ja hymyili. Oli hupaisempi olla Françoisen luona kuin
kanuunain. Kun Dominique huomasi hänen hymyilevän, sanoi hän:
"Minä olen ulkomaalainen, mutta minä ammun kuulalla omenan
viidensadan meetterin päästä. Metsästyspyssyni on tuolla takananne."
"Te tulette sitä tarvitsemaan", vastasi kapteeni kuivasti.

Françoise oli lähestynyt, hieman vapisten. Välittämättä läsnäolevista
ihmisistä puristi Dominique hänen käsiään, jotka Françoise ojensi häntä
kohti, ikäänkuin asettuakseen hänen suojeluksensa alle. Kapteeni
naurahti vielä kerran, mutta ei sanonut enää sanaakaan. Hän istui
miettivin katsein paikoillaan, miekka jalkain välissä; hän näytti
uneksivan.
Kello oli jo kymmenen. Kuumuus tuli yhä ankarammaksi. Kaikkialla
vallitsi helteinen hiljaisuus. Pihalla olivat sotamiehet alkaneet syödä
soppaansa liiterin varjossa. Ei vähintäkään ääntä kuulunut kylästä,
jonka asukkaat olivat sisältä salvanneet huoneittensa ovet ja ikkunat.
Yksinään maantielle jätetty koira ulvoi. Metsistä ja läheisiltä niityiltä,
jotka olivat nääntyä kuumuudesta, kuului ikäänkuin etäinen,
pitkäveteinen laulu, se oli tuulen suhinata puitten latvoissa ja ruohossa.
Käki kukkui. Sitten muuttui hiljaisuus vielä syvemmäksi.
Tässä nukahtaneessa ilmassa pamahti äkkiä laukaus. Kapteeni nousi
sukkelaan ylös, ja sotamiehet jättivät vielä puoleksi täysinäiset
soppalautasensa. Muutamien sekuntien kuluttua oli jokainen
paikoillaan, mylly oli täynnä sotamiehiä. Mutta kapteeni, joka oli
mennyt ulos maantielle, ei nähnyt mitään; oikealla sekä vasemmalla oli
maantie tyhjänä, valkoisena. Uusi laukaus kuului, ja vielä ei mitään
näkynyt, ei varjoakaan. Mutta kun hän kääntyi, näki hän Gagnyn
metsässä päin hienon savujuovan, joka kiemurteli esille kahden puun
välistä. Metsä oli yhtä synkkänä ja hiljaisena.
"Ne lurjukset ovat tunkeutuneet metsään", jupisi hän. "He tietävät
meidän olevan täällä."
Nyt alkoi yhä vilkkaampi tuli, myllyn ympäri vahdiksi asetettujen
ranskalaisten sotamiesten, ja puitten takana piilottelevain preussiläisten
välillä. Kuulat vinkuivat yli Morellen, tekemättä kummallekkaan
puolueelle mitään vahinkoa. Ampuminen oli epätasaista ja laukauksia
lähti kaikista pensaista. Yhä vieläkään ei näkynyt muuta kuin valkea
savu, jota tuuli hiljalleen kuljetti eteenpäin. Tätä kesti lähes kaksi tuntia.
Upseeri hyräili välinpitämättömän näköisenä. Françoise ja Dominique,
jotka olivat jääneet pihalle, nousivat varpailleen ja tähystivät erään
matalan muurin ylitse. Heitä huvitti varsinkin katsella erästä pientä,

sotamiestä, joka oli asetettu vartijaksi Morellen äyräälle, erään vanhan
veneenrungon taakse; hän loikoi mahallaan, tähysti vakoillen
viholliseen päin, ampui laukauksensa ja liukui sitten alas erääsen ojaan,
vähän taempana, uudestaan lataamaan pyssyään. Hänen liikkeensä
olivat niin hupaisia, niin viekkaita ja notkeita, ett'ei voinut olla
hymyilemättä häntä katsellessa. Hän näki luultavasti preussiläisen pään,
sillä hän nousi äkkiä ylös ja asetti pyssyn poskelleen, mutta ennenkuin
hän oli ampunut, huudahti hän, pyörähti ympäri ja vieri alas ojaan,
jossa hänen jalkansa vielä hetkisen puistuttavasti vavahtelivat, niinkuin
päättömän kananpojan jalat. Pikku sotamies oli saanut kuulan keskelle
rintaansa. Hän oli ensimmäinen kuollut. Vaistontapaisesti tarttui
Françoise Dominiquen käteen ja pusersi sitä kiihkeästi.
"Elkää seisoko siellä", sanoi kapteeni. "Kuulat tulevat tänne saakka."
Oli todellakin räiskähtänyt vanhassa jalavassa, ja oksa pudota ropsahti
alas. Mutta nuoret eivät liikahtaneet paikaltaan, hetken jännitys oli
ikäänkuin naulannut heidät maahan. Metsän rinteessä oli muuan
preussiläinen äkkiä horjahtanut esiin puun takaa, aivan kuin teaatterin
kulissista, huitonut käsillään ilmaan ja kaatunut taaksepäin. Sitten ei
liikkunut enää mikään, molemmat kuolleet näyttivät auringonpaisteessa
nukkuvilta, yhtään elävätä olentoa ei näkynyt. Laukauksetkin
lakkasivat pamahtelemasta. Morelle yksinään jatkoi hiljaista
kuiskutustaan.
Ukko Merlier katsoi kapteeniin hämmästyneen näköisenä, ikäänkuin
kysyäkseen häneltä oliko vaara jo ohitse.
"Nyt tulee pahin", mutisi tämä. "Varokaa itseänne. Elkää seisoko
siinä."
Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun jo hirveä yhteislaukaus jyrähti.
Suuri jalava tuli aivan kuin niitetyksi, lehtiä liiteli tuiskuna ilmassa.
Preussiläiset olivat onneksi ampuneet liian ylös. Dominique talutti,
melkein kantoi pois Françoisen. Ukko Merlier seurasi heitä, huutaen:
"Kätkeytykää pieneen kellariin, siellä on vahvat muurit."

Mutta he eivät kuulleet häntä, he menivät suureen saliin, jossa
kymmenkunta sotamiestä odotti hiljaa, suljettujen ikkunanluukkujen
takana, kurkistellen raoista. Pihalle oli jäänyt vaan kapteeni
kumarruksiin matalan muurin taakse, hurjan kivääritulen yhä kestäessä.
Hänen ulkopuolelle vahdiksi asettamansa sotamiehet peräytyivät
ainoastaan askel askeleelta. He vetäytyivät kuitenkin yksitellen sisälle,
ryömien käsin ja jaloin; vihollinen oli ajanut heidät pois
piilopaikoistaan. He koettivat voittaa aikaa eivätkä näyttäneet itseään,
ett'eivät preussiläiset tietäisi kuinka suuri voima heillä oli vastassaan.
Vieläkin tunti kului. Eräs kersantti tuli ilmoittamaan, että ulkona oli
enää ainoastaan kaksi tai kolme miestä. Upseeri katsoi kelloaan ja
mutisi:
"Puoli kolme; -- meidän täytyy siis kestää neljä tuntia."
Hän antoi sulkea suuren pihaportin