Kauppa-Lopo | Page 7

ulkona ja astua touhutti kiireesti porttia
kohden.
Vielä sittenkin herahti vesi silmiin.
--Perhana, hän mutisi itsekseen, sekö minut nyt noin herkkäluontoiseksi
teki, sekö jo vaan... Ei hän minulle oikeastaan sanonut pahaa sanaa ...
tarjosi kahvia ... tarjosi rahaa ... olisi ehkä antanut ruokaakin, kun en
rahasta huolinut ... ja sentään itkettää. Hupsu, mikä olen...
Hän kiskasi portin auki yhdellä tempauksella ja kääntyi harjukadulle,
jossa liikkui vähemmän ihmisiä ja joka myöskin oli suorin tie
Sauna-Ullan mökkiin, jossa toivoi saavansa ruokaa ja yösijaa.
Mutta ei hän monta askelta ennättänyt sinne päin mennä, ennenkuin
joku juoksee ja huutaa hänen jälkeensä.
--Kauppa-Lopo, vänta, vänta!
Se oli Kennun Ville.
--Istuin ja vahtasin sinua Liimataisen ikkunassa. Mihin matka? Saanko
tulla völjyyn?
Lopo pysähtyi ja arveli. Kysyi sitten äkkipäätä:
--Vieläkö sinä minulle tarjoisit olutta?
--No, jo no tok'. Käännytään takaisin. Oikein lemmessä.

Vielä vihlaisi Lopon sydäntä siinä Kortmanin portin kohdalla, jonka
sivu heidän uudelleen täytyi mennä. Mutta kapakan ovi aukeni, tutut
höyryt löivät sieltä vastaan, rähinää, melua, olutpulloja, tupakan savua.
Mielen karvaus haihtui. Täällä hän taas oli kuin omalla alueellaan.
Lopo oli ainoa nainen joukossa, senvuoksi hänelle joka haaralta sateli
pilapuheita. Mutta Lopo ei ollut mikään variksenpoika; tämmöiseen
hän sitä paitse oli hyvin tottunut.
--Kas niin, huusi Ville, olet sinä näemmä ennenkin lasia kallistanut.
Huomasittekos miehet, hän kulahutti sen alas yhdellä nielauksella.
--Vielä kerran, vielä kerran! meluttiin ympärillä.
Lopo osoitti tyhjää lasiansa Villelle, joka sen täytti uudelleen.
Suu aukeni, kurkussa mulahti ja lasi oli tyhjä. Hän paiskasi sen
pöydälle ja katseli miehiä.
--Sillä lailla!
--Sietääpä antaa eukolle kolmaskin lasi tuosta tempusta. Tänne olutta,
minä tarjoon! huusi eräs miehistä.
--Minä myös, jatkoi toinen.
--Ja minä, ja minä, kuului yhä useampia ääniä.
--Tuokaa vaan,--kyllä minä aina juoda jaksan siinä missä tekin tarjota.
Morjens! Annapa toverilleni myös. Mikä Mölö-Heikki sinä olet, kun et
sen vertaa ymmärrä?
Sille naurettiin, mutta Ville sai lasinsa täytetyksi. Ja sen perästä hän sai
sen pyytämättä joka kerran kuin Lopokin.
Lopo riemastui; hän oli kuin kala vedessä. Kaikki huusivat, ja Lopo
huusi myös. Ja Lopon ääni se aina ylinnä kaikui. Viimeiseltä hän vaan
lauloi ja nauroi; nojautui tuolin selkälautaa vasten, heilutti päätään ja
oikaisi jalat suoriksi.

»Hallin Jannen rautikko ravaa Kuoreveden jäätä, Mattilan Santran
hiukset on kammattu toiselle puolen päätä.»
»Hallin muori se käveli ja hienolla äänellä itki, kun hänen ainoalla
pojallaan oli raudasta hinkselitki.»
--Suu kiinni, huusi eräs mies toisen pöydän luota, Hallin Jannesta ei
lauleta siinä huoneessa, missä minä olen.
--Ka mikä sinä olet tässä komentaja? Minä laulan mitä tahdon, enkä
kysy lupaa keltään.
Ja Lopo yritti alkaa samaa laulua uudelleen. Mutta silloin hyppäsi mies
ylös ja pui nyrkkiä Lopon edessä.
--Totteletko, vai etkö? Näytänkö minä sinulle mikä on mikä?
--Huuti, ja mene tiehesi siitä, ärjäsi Lopo vastaan. Ville, potkaise
pellolle tuo ruoja.
--Antaa olla, ei riidellä. Voithan sinä laulaa jotain muuta.--Se, näet, kun
on Jannen sukulainen, tuo. Niin onko kumma, jos suuttuu.
--Kyllä olette hyviä. Totta toisen kerran. Kaunista joukkoa! Mitähän
sanoisivat Kuopiossa, kun tietäisivät, minkälaisten roistojen sekaan
olen täällä joutunut.
--Mahdoit pysyä siellä. Juukeliako sinä tänne tulit? intoili vielä Jannen
sukulainen. --Samaapa minä itsekin ihmettelen.--Hän kävi totiseksi,
herkesi heiluttamasta päätään ja katsoa tuijotti yhteen kohti.--Mikä
lienee minua riivannut ... olen kuin mustilainen ... en voi pysyä
paikoillani ... sitä kuin kerran nuoresta pitäen tottui tuohon
kulkemiseen ... ensin kerjuulla ... sitten tavaran kaupalla ... kylästä
kylään kuin laukkuryssä ... sillähän se niin meni luontoon ... ei voi enää
olla yhdessä kohden ... ei vaikka mitä tekisi... Ja vaikka minulla aina on
niin ikävä sinne kotipuolelle ... niitä ihmisiä ... voi, jos sinä Ville
tuntisit ... luuletkos, että siellä milloinkaan on minulle tuolla lailla
nyrkkiä näytetty ... hyvänä pitivät aina ... ja rakkaita olivat ...

semmoiset pulskat, komeat miehetkin ... syleilemään vaan
työntääntyivät ... että oli pahemmassa kuin pulassa usein...
Jo häntä nauratti taas, pää heilui ja nuuskaa hän veti sieramiinsa oikein
kosolti.
Kovempana entistään kaikui hänen äänensä:
»Elä sinä mammani sitä sure, että minun kävi näin, Vaan sure niitä
kauniita poikia, jotka minulta sinne jäi.»
--Heitä pois, mitä sinä niitä enää muistelet, sanoi Ville, jonka silmät
alkoivat kovin veristää, kun täällä on toisia yhtä hyviä. Mitä on sinulla
minuakaan vastaan, sanoppas? Syleilemään olen valmis paikalla...
--Oles tuossa ... mene matkaas ... annapas kun katson tuota poikaa
tuolla portilla ... herran terttu ... siinä se taas tirkkii raosta ... ähäs,
ähäs ... näkeekö hän minut? Ähäs, ähäs ... joko tulen ... joko?...
Tiedätkös kenen se on poika, tuo?
--Kortmanin rouvan eikös se ole!
--Niin on ... Kortmanin rouvan se on... Ei antanut äsken minun syliini
lasta ... olin liian huono mielestään ... kyllä sen ymmärsin ... tiedätkös,
Ville ... se minuun koski ... vihlaisi täällä povessani kuin veitsellä...
Minä kun pienestä pitäen olen hänet tuntenut ... ja antaisin vaikka
silmäni hänen edestään ... kun se oli niin herttainen ... jasso, Lopo ...
sööta Lopo, sanoi ja suu hymyssä aina ... mutta nyt vei lapsen pois ...