Kauppa-Lopo | Page 6

välitti. Yhtä jos vettä joisi.
--Tule pois, eläkä arvele.
--Vuotahan--
--Mitä sinä siitä pihasta vahtaat?
Pieni poika palleroinen tassutteli portille, painoi nenänsä kahden säilän
väliin ja tirkisteli sieltä suoraan heihin.
--Kauppa-Lopo! hän huusi.
Tunsipas! Ihme kumma, ja Lopo kun ei häntä ollut huomannutkaan
silloin käydessään.
--Kulta-nuppu! Vai tiedät sinä nimeni.
--Kauppa-Lopo! Sepä hyvä! Löysi nyt Kennun Ville omansa.--Elä
mene sivu, kuule, kävästäänhän täällä ensin.

Ville tarttui oveen, mutta Lopo kiirehti vaan portille taakseen
katsomatta. Poika juoksi pakoon.
--Kulta-nuppu, elä jätä, elä jätä. Annahan olla, saan minä sinut kiinni.
Saanpas, saanpas kiinni. Ja syliin otan ja vien pois omaksi pojakseni.
Poika ensin nauroi, mutta kun Lopo liian kovasti häntä puristeli, rupesi
hän pelkäämään ja silloin pääsi itku.
Äiti juoksi sisästä hätään.
--Pekka, Pekka, mikä sinulle tuli? Jasso, Lopo!--Laskekaa pois, hän
vierastaa.
--Ette usko, rouva, kun se huusi minua nimeltä tuolla portilla.
Pekka repäisi itsensä irti ja juoksi äidin helmaan. Sieltä hän sitten kuin
turvan takaa tirkisteli Lopoon toisella silmällään. Ja äiti häntä suojeli,
laski toisen kätensä pojan kaulalle ja kumartui hänen ylitsensä.
--Ei Lopo ota, elä pelkää.
Lopo nauroi. Rouva loi katseensa häneen ja huomasi vasta nyt, kuinka
rähjäinen hän oli.
Tuoko oli ottanut lapsen syliinsä? Ehkä suutelikin häntä? Ja
vankeudessa hän oli istunut. Minkälainen ihminen hän oikeastaan
mahtoi olla.
Hän katui sydämmessään, että oli ruvennut mihinkään tekemisiin
tuonlaisen kanssa. Vanhat muistot nuoruuden ajoilta hänet
huomaamatta olivat siihen houkutelleet. Mutta nyt hän koettaisi päästä
erilleen mitä pikimmin.
Lopo ei huomannut, kuinka rouvan kasvot synkistyivät, sillä hän
innostui leikkimään Pekan kanssa.
--Tu tui, tu tui--uu--äsäsäsä. Tutui--joko minä otan sinut taas. Otanpas,
otanpas, omaksi pojakseni otan------

Hän aikoi väkisen siepata poikaa vieläkin syliinsä.
--Pekka, tule pois lastenkammariin.
Rouva väistyi kauvemmaksi Loposta, vei poikansa pois ja painoi oven
kiinni hänen jälkeensä.
--Mitä teillä muuten on asiaa? Ovatko tavarat jo myydyt.
--Jok'ikinen nokare. Tässä rahat.
Hän kaivoi taskustaan kourallisen toisensa jälkeen ja paiskasi kaikki
pöydälle.
--Noinko paljon? Ei, mutta sehän on mahdotonta.
--Lukekaa. En minä edes tiedä minkä verran niitä on.
--Kolmekymmentäkolme markkaa. Mutta tämähän on
kummallista.--Riikka, voitteko käsittää, hän tuo minulle
kolmekymmentäkolme markkaa siitä roskasta.
--Ooho--
Riikka käänsi suuren, kummastelevan katseen Lopoon.
--Mitä nyt sanotte, Riikka?
--Merkillinen ihminen.
Lopo seisoi kädet puuskassa ja suu leveässä hymyssä.
--Mikä siinä, etten minä tavaraa saisi kaupaksi menemään. Tuokaa vaan
enemmän samaa lajia. Emmehän vielä käyneet aitan vinnillä
kahtelemassa. Mennäänpä sinnekin, ja pytingin alle, ja liiteriin. Tiedän,
että on sitä rojua kerääntynyt tämmöiseen taloon.
--Kyllä sitä on. Ja koska ne menevät kaupaksi, niin--Mutta nyt on
Riikalla päivällisen laitto. Jos tulette aamulla, niin keräilemme ne

iltapäivällä valmiiksi.
--No, sama se.
--Vaan mitäs olen velkaa näistä entisistä?
--Ei mitään. Herra jumala, minäkö rupeisin teiltä rahoja ottamaan. En,
en vaikka mikä olisi. Tarvitsette ne tarkkaan itsekin, ja minä kyllä tulen
toimeen, ei minusta lukua.
--Hyvänen aika, Lopo, teidän täytyy ottaa jotakin vaivoistanne.
Välttämättä. En saisi rauhaakaan muuten.
--Olkaa vaiti, mitä te tyhjää. Jos hyvin käy, minä vielä myyn
talonnekin... Niin ... ja, voi helkkari! Antakaahan olla, ajankulua ...
sanonko, mitä minulla nyt on mielessä, vai enkö sano?
--Sanokaa toki.
Lopo tuli lähemmäksi ja suihkasi:
--Että jos toimitan teille toisen miehen...
Hän nauroi, mutta rouva väistyi äkkiä taakse päin; nuo nuuskaiset
huulet, takkuiset hiukset, jotka huivin alta tunkeutuivat esille, haju,
joka löyhähti hänelle nenään ja suuhun, kaikki herätti hänessä
vastustamatonta inhoa.
Lopo iski silmää.
--Elkää olko millännekään. On niitä semmoisia kummia ennenkin
tapahtunut. Kun vaan tietäisin minkälainen teille pitäisi olla...
Kelpaisiko rikas maakauppias? Minä yhden tunnen Leppävirroilla ...
leskimies, niin pulska, niin pulska, ettei mihin panna...
Rouva jo punastui harmista.
--Niin, saattakaa minut vaan koko maailman pilkaksi ja nauruksi. Se
vielä puuttuisi...

--Herra siunaa, mitä tuosta nyt noin pahastutte. Enhän minä kuin
leikilläni--
--Sopimatonta leikkiä semmoinen.
Lopo kävi hämilleen eikä osannut enää sanoa mitään. Mutta Pekka oli
taaskin karannut kyökistä ja entistä rohkeampana hän takaapäin hiljaa
hiipi lähemmäksi, nykäisi Lopoa hameesta ja juoksi sitte kirkuen,
nauraen pakoon. Päästäkseen pulasta heitti Lopo koko asian sikseen ja
rupesi vehkeilemään Pekan kanssa.
--Malta sinä, vekkuli ... malta, malta...
Pekka teki vähän päästä saman tempun uudelleen ja nyt sieppasi Lopo
hänet syliin.
--Ahas, kuinka sinun nyt kävi?
Rouva kiirehti ottamaan häntä pois.
--Laskekaa irti, Lopo, minä en pidä siitä, että vieraat ihmiset ottavat
lapsiani syliin.--Pekka pysyy lasten kammarissa nyt, taikka mamma
antaa vitsaa.
Hän vei kädestä poikaa sisään. Lopo katsoi heidän jälkeensä, katseli
noin vaan, mitään ajattelematta. Mutta kurkkuun nousi karvas pala ja
vesi täytti silmiin.
--Hulluko minä olen? hän mutisi itsekseen, ja nieli, ja ryki.
Ei apua, tuo karvas pala vaan paisui.
Rouva palasi kyökkiin takaisin. Lopo kumminkin ennätti pyyhkiä
silmistään vedet, ettei rouva mitään huomannut.
--Ehkä minä nyt sitten menen pois ja tulen huomenna hakemaan niitä
tavaroita.
--Ei, elkää menkö vielä. Riikka keittää kahvia.

--Antakaa olla. Juonmahan sitten toisen kerran.
--Pian se joutuisi. Ja maksaa tahtoisin myöskin. Ottakaa edes nämä
kolme markkaa.
--En huoli, en penniäkään. Hyvästi vaan, huomenna tulen...
--Mutta Lopo...
Lopo ei enää kuullut, hän oli jo