Kauppa-Lopo | Page 5

ei hän tahtonut enää panna vastaan,
kun se kumminkin oli turhaa. Menihän vaan toisen huoneen ovelle ja
puhui sinne:
--Riikka hyvä, viekää tätä Kauppa-Lopoa vinnille katselemaan meidän
romuja.
Sieltä tuli iloisen näköinen tyttö, luuta, siipi ja kihveli kädessä. Hän
heitti sivumennen pitkän ja oudoksuvan silmäyksen Lopoon.
--Tulkaa jälessäni.

He menivät. Rouva sill'aikaa purki sukkakäärön.
--Voi, voi! Tämmöisiäkö ne olivatkin.
--Mamma, mamma, kuka se oli?
Pari pientä tyttöstä juoksi kilvassa hänen luokseen.
--Kauppa-Lopo.
--Kuka on Kauppa-Lopo?
--Hän on Kuopiosta.
--Niin ruma! Mamma, näittekö että hän nuuskasi?
--Nuuskasiko?
Rouva nauroi.
--Saattoipa kyllä.
Vinnin portaista kuului jyskettä, hän meni katsomaan. Lopo komusi
alas, kantokuorma tavaraa sylissä. Siinä oli rikkinäisiä padanjalkoja,
reikäisiä ja ruosteisia läkkivormuja, mattotilkuiksi hyljätyitä
vaaterepaleita ja sen semmoista.
Lopo oikein huohatti, kun viskasi kuormansa porstuan lattialle.
--Katsokaapa, onko tässä mitään tarpeellista.
Riikka nauroi täyttä kurkkua. Oliko ihminen viisas, kun luuli
tuommoisilla kaluilla rahaa saavansa.
Rouva oli yhtä mieltä.
--Elkää ainakaan sanoko kenellekään, mistä ovat. Häpeisin silmäni
maalle, jos kuka tietäisi, että lähetän noita tarjolle.

--Korjaamalla tulee kalu jokaikisestä. Ei teidän tarvitse olla
millännekään. Takaan, että nämä kyllä kelpaavat ihmisille.
--Vaan ette te saa sanoa kenen ovat.
--Ka', onko minun pakko sitä kuulutella. Lopo teki lähtöä.
--Tulkaa juomaan kuppi kahvia ensin. Mutta ei hän malttanut.
Kauppainto oli herännyt.
--Torille pitää joutua, ennenkuin väki hälvenee.
Rouva ja Riikka jäivät katselemaan, kun hän mennä hamppuili portille
päin kuormineen.
--Niinkö luulette, että hän penniäkään noista tuo. Sen on näköinenkin,
sanoi Riikka.
--Yhdentekevä. Tuo tai on tuomatta. Eipähän niistä vahinkoa liene,
arveli rouva.

III
Muutamissa päivissä oli Lopo saanut kaikki myydyksi. Hän kehui ja
ylisteli joka kalua erikseen. Näytti selvästi toteen, kuinka siitä vähällä
vaivalla tulisi aivan kuin uusi, milt'ei parempikin. Ja niin huokealla
hinnalla sitten! Puolta enemmän sillä oikeastaan olisi pitänyt saada,
mutta hän tahtoi niistä vaan päästä niin pian kuin mahdollista ja sen
vuoksi hän ne antoi mennä pilkkahinnasta.
Lopo puhui seitsemän ostajan kanssa yhtä aikaa, ja niin kovalla äänellä,
että sivukulkijatkin uteliaina pysähtyivät torinkulmassa katselemaan,
mitä sillä eukolla mahtoi ollakaan tarjona. Moni myhäili hänen
liukkaalle kielelleen ja niille sukkeluuksille, joilla hän puhettaan mausti
ja jotka olivat niin karkeata laatua, ettei niitä ole lupa kertoa.
Ennenkuin tiesivätkään, he jo lunastivat itselleen kalun ja uskoivat
tehneensä erinomaisen hyvät kaupat.

Iltapäivällä meni Lopo tavaroineen kaupungin ulkopuolella oleviin
hökkeleihin ja pyysi, missä ruokaa, missä yösijaa. Lupasi sovittaa sillä,
että antaisi »melkein ilmaiseksi» tavaroitaan, kun eivät siitä vaan
hiiskuisi sanaakaan. »Oikean» hinnan hän sanoi ääneen, mutta korvaan
kuiskasi sitten hiljaa, kuinka vähästä hän sen hänelle jättäisi.
Ainoastaan hänelle, ei kenellekään muulle.
Hänen hyväntahtoisuutensa meni niin pitkälle, että neuvoi, mikä kalu
oli edullisin ostaa, suurensi sen mahdollisia hyviä puolia
monenkertaisesti ja loihti esiin olemattomiakin niin elävästi ja varmasti,
että sai jokaikisen niitä näkemään. Ja itsekukin uskoi lujasti, että Lopo
juuri hänelle oli erityisesti ystävällinen ja avulias. Tietysti hän sitten
vastavuoroa osoitti Lopolle samanlaista kohteliaisuutta.
Tuossa yhdentoista seuduissa hän eräänä päivänä möi viimeiset
tavaransa. Oli sinne kokoontunut taskuun koko joukko kuparia ja
hopeata, että oikein painoi.
--Kuulettekos! Tokko on rahaa?
Hän löi hamettaan polvea vasten, että helisi.
--Taidat sinä olla rikas eukko, sanoi Kennun Ville, kaikkien
puotilaisten nöyrä käskyläs, joka samassa sattui tulemaan paikalle ja oli
tavallisessa sievässä hutikassaan.
--Ettäkö kosia aijot?
--Enhän minä tässä kaikkien kuullen, mutta tuonne jos lähdet, kahden
kesken.
--Kuules Villeä, kun ujostelee! nauroi joukosta joku.
--Mahtaa olla ensi kertaa elämässä, arveli toinen.
--En ole tullunna tänne pilkan vuoksi. Vaan min' oon tullunna tänne
kultani luoksi, rallatteli Ville ja pyrki halailemaan Lopoa.
--Mene tiehesi! Mikä kutju sinä olet?

--Onpahan vielä yksi, joka ei tunne Kennun Villeä, ihmetteli siinä eräs,
ja jatkoi, kääntyen Lopoon: Tämä muuten on koko maailman tuttu.
--Ja koko maailman narri.
Lopo tyrkkäsi Villeä ylenkatseellisesti syrjään ja lähti pois.
--Syljetty kaali se vielä kelpaa, lohdutteli itseään Ville.
--Elä heitä, mistä sen saat käsiisi toisen kerran, ärsyttelivät häntä muut.
Ville juoksi jälestä ja otti Lopon kiinni.
--Eukko, hoi! Kuule! Minnekä sinulla semmoinen kiire? Kuulehan kuin
sanon.
--Pysy erilläsi, ruoja. Minä vähättelen sinusta.
Lopo mennä hamppuili katua ylös eikä ollut tietääkseenkään, vaikka
toinen käveli rinnalla.
--Kuka te oikeastaan olette?
--Oonpahan--
--Eikö passaisi tehdä tuttavuutta?
--Ei.
--Kas, kas, kun on ylpeä.
--Kannattaakin!
Lopo löi taskuaan vielä kerran, ja kova siellä kolahteli.
--En sitä minäkään ihan tyhjä ole, kehui Ville. Tulepas tuonne
Liimataiseen, niin tarjoan olutta.
Lopon sydän sävähti.

--Tarjoisitko tosiaan?
He sattuivat olemaan juuri Liimataisen puodin kohdalla. Hän pysähtyi,
mutta käänsi silmänsä kuitenkin kadun toiselle puolelle, rouva
Kortmanin taloon.
--No, niin paljon kuin sinua vaan suinkin haluttaa.
Kiusaus oli kova. Yht'äkkiä rupesi tuntumaan niin sietämättömän
kuivalta ja sydänalassa poltti.
Lasi olutta! Taikka pari--kolme! Voi kuinka tekisi hyvää...
Niin kauvan hän jo oli vapaana ollut... Viisi päivää... Eikä niin paljoa,
että yhtä ryyppyä olisi koko aikana itselleen hankkinut. Tuskin oli
mieleenkään juohtunut ennenkuin nyt tuossa paikassa, kun toinen
mainitsi oluesta. Ei toden totta olisi liiaksi, jos ottaisi jonkun lasin,
koska tarjottiin. Kortmanin rouvalta hän ehkä saisi kahvikupin, mutta
mitä hän siitä lierusta