Kauppa-Lopo | Page 4

* *
Ei se käynyt. Oma ääni kuului vieraalta ja kummalliselta autiossa
huoneessa. Hän vaikeni, kumartui vieläkin alemmaksi ompeluksen
ylitse ja lennätteli neulaa tulisessa vauhdissa.
Lopo sillä välin oli jo ehtinyt portille. Siinä pysähtyi taas. Katseli
ympärilleen, oikeaan ja vasempaan pitkin katua ja sitten eteensä yli
tuon suuren, avaran torin, jonka toisella puolen oli vilkasta liikettä.
Siellä maalaiset tavarakuormineen, leivän myyjät vakkoineen ja

kaupunkilaiset häärivinä niiden ympärillä. Lopo veti huivinsolmua
tiukemmalle. Rinta paisui ja selkä suoreni. Hän tunsi, että vapaana hän
taaskin oli.
--Apteikin sivuitse, katua ylös harjulle saakka ... viimeinen talo
oikeaan ... kertoi Lopo itsekseen Römperin sanoja. Tuolla se sitten
mahtaa olla!
Hän astui tanakasti määrättyyn suuntaan. Lumi narisi jalkain alla,
pakkanen pisteli kasvoja oudoksesta,--vai lieneekö pistellyt sen tähden,
että hän ne aamulla kasteli vedessä. Päivä paistoi, ilma oli raikas. Savu
nousi piipuista vaaleanharmaana kohtisuoraan ylös. Lopon toinen käsi
liikkui edes takaisin kuin kellon heiluri, ja siinä kädessä ne sukat olivat.
Ei hän nyt malttanut jäädä torielämää katsastamaan, sivumennen vaan
hiukan vilkaisi sinnepäin. Mutta ei pysähtynyt lainkaan, vaikka siinä
juuri kadun vierustalla oli pitkä jono tavaraa jos jonkinlaista. Mieli,
näet, niin paloi tuonne Kortmanin rouvan luokse.
Talo jo näkyi. Pihan sisässä oli asuinrakennus, vaaleanharmaa,
seitsemällä ikkunalla. Ja nyt hän seisoi säiläportin edessä. Eipä se
tahtonut mielellään aueta, mutta kun hän piteli kiinni toisesta puolesta
ja sitten työnsi, niin täytyi se totella yhtäkaikki. Ei suinkaan näistä
ensimmäisistä portaista... Näyttivät siltä, että sisähuoneisiin ne veivät.
Tuolla toisessa päässä varmaankin kyökin puoli mahtoi olla.--Ei
ristittyä sielua ikkunoissa. Hiljaista kaikki kuin haudassa.
Oikein arvattu! Siellä oli nurkan takana toinen käytävä. Ja alhaalta päin
tulla kapusteli ryytimaan polkua pieni punaposkinen tyttö, joka veti
kelkkaa perässään.
--Herran terttu, onko hän tämän talon lapsia? E' mamma hem?
Ruotsiako hän puhuu vai suomea? E' mamma hem?
Ei vastannut tyttö mitään. Pysähtyi vaan ja katsoi häneen toimessaan
suurilla sinisillä silmillään.
Lopo ei malttanut jäädä häntä kauvemmin puhuttelemaan. Pyyhki

jalkojaan havunoksiin, nousi portaita ylös ja astui ovesta sisään. Olivat
heittäneet kyökin itsekseen. Mutta ovi oli auki toiseen huoneeseen, eikä
Lopo arvellut vähääkään, vaan meni rohkeasti sitä kohti.
--No, herra hyvästi siunaa, tuossahan se nyt on. Mutta voi yhtäkaikki,
kuinka muuttunut! Hyvää päivää! Tunnetteko? Ha, ha, ha,
Kauppa-Lopo, muistattehan minua? Totta vissiin--
--Kyllä--
Rouva nousi tuolilta, katseli pitkään ja epäilevästi.
--En ihmeekseni olisi teitä enää tuntenut entiseltä näöltänne. Niin olette
nuojaantunut. Näkee, että huolta teilläkin on ollut ja kovia
päiviä.--Eipähän se maailma säästä. Eipä, eipä se säästä.--Oliko tuo
edes hyvä teille?
--Kuka?
Rouva hiukan naurahti.
--Miehenne. Riitta sanoi, että seitsemän päivää teillä oli viikossa sen
kanssa. Ei valtaa missään. Ruoatkin yksin määräsi.
--Hyi, kuinka Riitta viitsi valehdella. Mistä tietää. Kun se oli juuri
päinvastoin. Toista niin hyvää miestä ei olekaan.
--Ihanko totta? No, jo minä ajattelin, että kuinka hän olisi hennonut.--
Mutta missä nyt ovat teidän lapsenne? Että saisin antaa nämä sukat.
--Ai, oletteko neulonut? Kiitoksia! Ja mitä olen näistä velkaa?
--Ei toki mitään, ei ollenkaan mitään. Vanhan tuttavuuden vuoksi minä
ne neuloin. Ei maksusta puhettakaan.
--Mutta, hyvänen aika, enhän minä millään tavalla voi--
--Kyllä voitte, ihan huoletta. Olen minä niin monta kahvikuppia saanut
teiltä ... ja vaikka emme niistäkään lukua pitäisi, niin ... hyvä jumala,

käyhän teitä niin sääli...
--Eipä kaikkien käy. Toiset kohtelevat kylmästi ja vieraasti. Usein juuri
semmoiset, joilta olisi toivonut myötätuntoisuutta ja ystävyyttä.
Hän lausui tämän matalalla äänellä, enemmän niinkuin itsekseen.
Lopon sydän oli sulaa.
--Semmoisia ne ovat ihmiset. Täällä varsinkin. En teidän sijassa
jäisikään mokomaan kylään. Eihän tämä ole kuin susien pesä.
Minkätähden ette muuta Kuopioon? Siellä takaan, että ottaisivat teitä
vastaan avosylin, ja onhan siellä kaikin puolin ihan toista kuin täällä.
Muistatte kait sen itsekin vielä entisiltä ajoilta.
--On minulla täällä ystäviäkin sentään. Oikein hyviä ystäviä.
--Mutta parempia ystäviä teillä toki on siellä. Vai niinkö pelkäätte, että
ovat unohtaneet? Eivät ole, saatte uskoa. Ja siellä aina jotain neuvoa
keksitte, suurempi kaupunki kun on ja enemmän liikettä. Pitäisitte
koululaisia, niinkuin muutkin leskirouvat.
--Sehän tuo olisi. Elämä ehkä myöskin on huokeampaa siellä...
--No jopa tok'! Monta vertaa huokeampaa. Ja sitten vielä saa joka tahoa,
mitä ikinä haluaa...
--Olen minä väliin tuumannut muuttaa täältä. Mutta kun minulla on
tämä talo.
--Sen myötte.
--Ei osta kukaan nyt, kun on huono aika.
--Hyyräätte sitten. Siksi kuin ilmaantuu ostaja.
--Sekin on vaikeata. Pitäisi korjata ensin ja laittaa. Mistä saisin siihen
rahaa.
--Vaan olettekos oikein kaupitellut tätä? Antaahan olla, kun minä

lähden käymään maalla ja pääsen puhuttelemaan rikkaita talon isäntiä.
Koetellaanpas, vieläkö on Kauppa-Lopo entisellään.
--Paljonko tällä on hintaa?
--Pitäisihän sillä saada kaksitoista tuhatta.
--Pyydetään neljätoista, että on tinkimisen varaa.
Rouva nauroi. Lopoko talonkaupalle? Hassumpaa, ei voinut ajatella.
--Oletteko jo muuttanut rahaksi kaikki, mitä teillä on tarpeetonta?
--Jotakuinkin.
--Päästäkää minua vinnille katsomaan.
--Voi, eihän siellä ole kuin romua.
--Semmoista juuri tahdonkin. Semmoista, jolle ette itse pane mitään
arvoa ja josta luulette, ettei kukaan anna penniäkään.
--Mutta ihan totta--
--Olkaa vaiti, kyllä minä tiedän. Sanokaa vaan tytöllenne, että tulee
viemään minua.
Rouvaa taaskin hytkähytti. Mutta