Kauppa-Lopo | Page 3

Oli

aivan kuin enkeli. Kauniin kaikista Kuopion tytöistä.
--Vai niin! Ei nyt ole enää mitään. Ihan vaan tavallinen.
--Tuolla tulee Römperi. Ja onpas, näet, sukka mukana.--Saas kuulla!
Hän asettui oven eteen. Malttoi tuskin odottaa, että Römperi pääsi
sisään.
--Nooh! Mitä hän sanoi?
--Tuossa lanka, ei sitä markalla annettu sen enempää.
--Yhteen pariin riittää. Mutta mitä sanoi rouva, kun kuuli minun olevan
täällä?
--Ei tuo paljon mitään. Tämän antoi malliksi. Hiukan suurempia käski
tehdä.
--Muistiko?
--Kyllä.
--Käskikö terveisiä? Eikö ihmetellyt, että mistä syystä minut on
kiinnipantu?
--Eihän se niin pitkiin puheisiin antaantunut. Seisoi vaan kamarin
kynnyksellä pikkuisen aikaa... Eikö siellä liene ollut joku vieras sisällä,
siltä minusta tuntui.
--Ahaa--niin, luultavasti siellä oli. No kuule! Oliko hän hyvin
muuttunut? Tuntisiko vielä entiseltä näöltä? Tyttö-ajoiltaan?
--Mistä minä sen tiedän, kun en ole häntä tyttönä nähnytkään.
--Ka, hupsuko minä olen. Ethän sinä, näet--. Vaan sanoppas, oliko
siellä kuinka köyhää ja puutteellista?
--Siitäkö nyt rupesin selkoa ottamaan.

--Hetihän sen huomaa, jolla kerran on silmät päässä.
--Mene itse katsomaan, kohtapa täältä pääset vapaaksi.
--Sen teenkin aivan varmaan. Aivan, aivan varmaan.--Mutta lapset,
näitkö niitä?
--En nähnyt. Kuulin vaan kun peuhasivat toisessa huoneessa.
--Peuhasivatko?... Herran ihme kuitenkin! Että hänellä nyt on monta
lasta ympärillä... Ja semmoinen nuori, häiveriäs kuin oli--. Pidäs tuota
vyyhteä, Riitta, niin saan keriä... Vai muisti minua? Kuinka hän sanoi?
--Jasso, Kauppa-Lopo. Onko hän täällä?
--Ooho! Niinkö sanoi? Herra jumala! Juuri samoin kuin ennen tyttönä
ollessaan. Juuri samoin. Ihan näen hänet elävänä edessäni. Punaisessa
leningissään seisoi siellä ruokasalin kynnyksellä ja oli niin iloinen.
»Jasso Kauppa-Lopo, gudaa Kauppa Lopo», ja kädestä tervehti
jok'ainoan kerran. Niin herttainen, niin suloinen, ei ylpeä
milloinkaan.--»Jasso Kauppa-Lopo. Onko hän täällä?» Herran terttu!
Mahtoi hänestä olla hauskaa, kun kuuli mainittavan vanhaa tuttua
Kuopiosta. Kyllä sen arvaan. Kymmenen vuotta on saanut täällä olla
ikävässä... Ja nyt sitten surua ja huolta... Lapsiraukka!... Oikein käy
sydämmelle, kun sitä ajattelee... Ei se mitään, jos meitä maailman
kynnet kouristavat ... mutta kun tuommoisia hentoja, jotka eivät sitä
kestä...
Lopo ei voinut jatkaa, suu hommaili ja vesikarpalot valuivat silmistä
pitkin tuota paksua nenää, josta sitten tippuivat alas nutulle.
Riittakin oli vähällä itkeä, enemmän kumminkin matkimisen halusta
kuin suorastaan myötätuntoisuudesta rouva Kortmania kohtaan.
--Sinä ilmaiseksi laitat nämä sukat?
--Kuinkas muuten. Olis vaan rahaa, niin tekisin useampia paria...

II
Se päivä valkeni, jolloin Lopo oli vapaa. Hän oli sitä odottanut, tuota
keskiviikko-aamua, niin hartaasti, ettei paljon muuta voinut
ajatellakaan. Ei muistanut Kuopiota eikä entisiä aikoja; ei välittänyt
Römperistä eikä Riitasta. Ei menneet eikä nykyiset asiat päässeet nyt
kiinnittämään hänen huomiotansa, sillä mieli pyöri vaan sitä hetkeä
kohti, jolloin hän saisi kääntää selkänsä tälle majalle ja estelemättä
mennä mihin ikinä tahtoi.
Kuinkahan Kortmanin rouvan silmät levenisivät.
Sukat olivat lauantai-illasta saakka valmiina ja kokoon käärittyinä.
Tuon tuostakin hän käärön hajoitti, silitteli polvellaan suoriksi ja
mittaili niitä mallisukalla. Sitten tyytyväisenä laittoi ne taas kokoon
toistensa sisään niinkuin olivat olleetkin.
Riitta heitti niihin aina syrjästä silmäyksen. Ja häntä hytkäytti, kun
Lopo oli niin mielissään, eikä ollenkaan ymmärtänyt, kuinka
hulluntekoiset ne olivat. Nilkan kohdalta liian leveät, kantapäätä tuskin
ollenkaan ja--terän kavennus! Voi herra, sitä ei nauramatta katsellut.
Mutta Lopo se vaan mittaili ja tuumi itsekseen, että ihan olivat
samanlaiset kuin mallisukkakin. Niinkuin sitä muka mittailemalla saisi
selville, oliko muoto hyvä tai huono! Sen määräsi vaan tarkka ja
tottunut silmä semmoinen kuin Riitan.
Keskiviikkoa vasten yöllä ei Lopo saanut unta vähän vähääkään. Oli se
niin kummaa ajatella, että huomenna taas pääsi alkamaan elämää
ikäänkuin uudelleen. Lähteä vapauteen tuonne, aivan kuin lintu
häkistään...
Oikein tahtoi naurattaa. Hän veti nuuskaa nenäänsä ja katseli pimeyttä
ympärillään. Riitta nukkui raskaasti omalla vuoteellaan toisella puolen
huonetta. Ei tiennyt maailmasta mitään. Sirkka lauleli uunin takana,
muuten oli kaikki hiljaa.
Ettäkö tämä tosiaankin oli viimeinen yö tässä majassa! Missä

kummalla hän saisi kortteeria ensi aluksi? Huoli siitä! Ehkä saunassa,
jossain kaupungin ulkopuolella. Siitä juohtui kylpy mieleen, vasta ja
hyvä löyly. Nyt täytyi nauraa melkein ääneen!
Hän heitti itsensä selälleen, oikaisi toisen käsivartensa ulos sivullepäin,
huokasi syvään, ei surun mutta nautinnon huokausta, ja painoi silmänsä
kiinni. Tulkoon uni, jos tullakseen oli; ellei tullut niin sama se!
Hyvällepä nyt tuntui sekä sielussa että ruumiissa.
Kello oli hiukkasen yli kahdeksan, kun hän sitten aamulla läksi. Riitta
katseli ikkunasta hänen jälkeensä. Siellä hän mennä tallusteli jalat
sisäänpäin, kengät läntällään ja ruumis etukumarassa. Hame oli takaa
lyhempi, mutta kupeilla molemmin puolin se viisti maata.
Nurkkaukselle tultuaan hän kääntyi katsomaan taakseen ja kun älysi
Riitan ikkunassa, meni suu leveään hymyyn. Hän nyökäytti päätään ja
katsoi vielä kerran. Riitta pani merkille, että Lopon kasvot olivat puolta
kirkkaammat sen jälkeen kuin hän ne tän'aamuna pesi. Semmoista
kummaa ei ollutkaan tapahtunut sinä kuukautena, minkä he molemmat
olivat yhdessä asuneet.
Lopo pudisteli nyrkkiään ja venytti huuliaan nauruun niin, että ikenet
näkyivät. Sitten käänsi hän selkänsä ja katosi. Riittakin poistui
ikkunasta. Meni takaisin entiselle paikalleen, otti ompeluksensa ja alkoi
neuloa. Yksinäisyys tuntui oudolle taas näin äkkiä. Hän koetti laulella:
»Tuulen tuimuudesta kuusen latvat retkahtelee, Tuulen--»
* * *