Kaukonäkijä | Page 7

eräänä päivänä, että hän luuli tietävänsä, mikä
häntä vaivasi; se ei voinut olla muu kuin onneton rakkaus.
Niin liikuttavan kauniina, kuin hän siinä lepäsi kuoleman lähestyessä,
hän ei koskaan ollut toista ihmistä nähnyt.
Hymy huulillaan makasi hän niin hiljaa, kuin olisi hän ajatellut suloista
kohtausta, johon hän oli kutsuttu tulemaan heti, kun hän oli valmis
jättämään ystävänsä täällä maan päällä.
Eräänä iltana hän pyysi vaimoani jäämään hänen luokseen.
Kello yhdeksän tultiin minua hakemaan, mutta päästyäni sinne hän ei
enään ollut elävien joukossa.

Hän oli pyytänyt vaimoani lukemaan hänelle erään kohdan Korkeasta
Veisusta, jonne hän oli pannut merkin. Se oli toinen luku, jossa sulho ja
morsian puhuvat keskenään ja joka alkaa sanoilla:
»Olen Saaronin ruusu ja laaksojen lilja» ja loppuu näin: »Kunnes päivä
päättyy ja varjot häipyvät, kulje, ole kuten metsävuohi, minun rakkaani;
tai kuten nuori peura Betherin vuorilla.»
Hän oli tahtonut kuulla tämän kahteen kertaan, mutta keskellä
lukemista hän oli hiljaa vaipunut ikuiseen uneen.
Ja siinä hän nyt lepäsi kauniina kuolemassa, hiljaa hymyillen kuin
tervehtisi hän pyhää lehtoa Betherin vuorien tuolla puolen.
Seuraavana keväänä oli eräällä haudalla kaupungin hautausmaalla
puuristi, jonka juurella kasvoi orjantappurapensas.
Siinä lepää ystäväni David Holst.
* * * * *
Ikäänkuin johdatukseksi ystäväni elämäntarinaan löysin minä siihen
liitettynä erään luvun, josta osa näyttää olevan kirjoitettu myöhemmällä
ijällä. Se todistaa, miten syvästi hänen mielensä oli juurtunut
kotiseutuun ja millä rakkaudella hän oli kiintynyt siihen.

TOINEN OSA.

David Holstin muistiinpanot.
RUIJA JA RUIJALAINEN.
Jos ihminen, joka elää niin synkässä todellisuudessa kuin minä,
uskaltaa puhua mielikuvituksesta -- miten monta ja miten kaunista
kuvitelmaa onkaan särkynyt minulta täällä Kristianiassa, senjälkeen
kun pari kolme vuotta sitte jätin kotini Ruijassa ja tulin ylioppilaaksi --

miten harmaa ja väritön onkaan maailma täällä etelässä, miten pienet ja
pikkumaiset sekä ihmiset että olot sen rinnalla, mitä olin kuvitellut!
Kävin eräänä iltapäivänä muutamien ystävien seurassa vuonolla
kalastamassa, ja me pidimme tietysti kaikki hyvin hauskaa -- kaikki
paitsi minä, vaikka erinomaisen hyvin osasin ikäväni peittää.
Minulla ei todellakaan ollut hauskaa!
Istuimme litteäpohjaisessa leveässä veneessä, jota he sanoivat
»proomuksi» ja joka muistutti pesuammetta. Me ongimme koko
iltapäivän sameassa vedessä muutaman kyynärän syvyydellä hienolla
siimalla, ja saimme yhteensä seitsemän, sanon seitsemän valkoturskaa
-- ja sitte me soudimme sangen tyytyväisinä kotiin.
Tämä kaikki ihan inhoitti minua; sillä samanlainen kuin tämä proomu
vailla köliä, jonka avulla se voisi kulkunsa ohjata, vailla purjeita, joita
ei voi ajatella siihen kunnolleen asetetuiksikaan, ilman aallokkoa, jota
se ei voisi edes kestääkään ja samanlainen kuin tämä harmaa, samea,
tyyni meri, jossa korkeintaan muutama pieni valkoturska loiskii -- on
minusta pohjaltaan koko elämä täälläpäin. Ei sillä missään suhteessa
ole muuta tarjottavana kuin tuollaisia pieniä turskanpoikasia.
Toisten siinä jutellessa muistui mieleeni kalaretki, jonka pienessä
kolmihankaisessa veneessämme kerran teimme kotiseutuni rannikolla
oleville Menninkäissaarille, kalaretki, missä hän oli mukana -- miten
toisenlainen päivä, miten toisenlainen vene, miten toisenlaiset
seikkailut! Kuinka köyhää, yksitoikkoista ja seikkailutonta onkaan
kotiseutuuni verraten elämä näillä rikkailla, viljaa kasvavilla
savipelloilla, tällä höyrylaivasavun peittämällä Kristianian selällä tai
itse täällä kaupungissa!
Mutta jos minä lausuisin julki ajatukseni, niin nämä ylpeät ihmiset
saisivat suuret silmät.
Kun täällä puhutaan kalastuksesta, tarkoitetaan sillä muutamia laihoja
apajia, vähän turskaa ja muuta pientä kalaa.

Ruijalainen käsittää kalastuksen kuten kaiken muunkin tuhatkertaiseksi,
hän tarkoittaa Lofotein ja Ruijan miljoonia, ja sen lisäksi vielä lajien
ylenmääräistä moninaisuutta, valaskaloista alkaen, jotka suuret,
kohisevat kalaparvet edessään vettä ruiskuttaen temmeltävät salmissa,
aina kaikkein pienimpiin kaloihin asti.
Ainoa harvinainen kala, jonka täällä olen nähnyt ja jota siksi myöskin
aina katselen missä sen vain tapaan, on kulta-ja hopeakala, jota
pidetään lasikuvussa kuten kanarialintua häkissä; mutta sehän on
kotoisin toisesta, eteläisestä seikkailumaasta.
Puhuessaan linnuista ei ruijalainen myöskään, kuten ihmiset täälläpäin,
tarkoita jotakuta syötäväksi aijottua linturaukkaa, vaan hän ajattelee
ääretöntä, taivaantäyteistä karjaa, joka valkoisena hyökylaineena
kaareilee ilmassa lintuvuorien ympärillä ja suurena, kirkuvana,
temmeltävänä lumiryöppynä peittää hautomapaikat.
Hän ajattelee haahkaa, sorsaa, ranta-harakkaa uimassa vuonoilla ja
salmissa tai parvissa luodoilla istumassa, kalalokkeja, merikotkia,
kuikkia ilmassa kiitämässä, hän ajattelee sarvipöllöä ilkeästi ulvomassa
tunturirotkoissa -- sanalla sanoen, hän tarkoittaa kokonaista
lintumaailmaa, ja hänen on vaikea rajoittaa käsityksensä johonkin
yksinäiseen metsoparkaan, jonka sydämetön ihminen yllättää ja tappaa,
kun se auringon noustessa yli honkaisen harjan lemmitylleen
kuhertelee.
Tämänseutuisten laihojen marjamaitten asemesta on ruijalaisella
peninkulmanlaajat muurainsuonsa.
Simpukoista pitkin pituuttaan köyhien rantamien sijaan muistuu hänen
mieleensä rannikko, jonne meri on mitä runsaimmin siroitellut
ihmeteltävän monimuotoisia, kaikenkirjavia näkinkenkiä.
Ruijassa ovat yleensä kaikki luonnonsuhteet ylen voimakkaat ja usein
äärimmäisyyteen asti toistensa vastakohtia.
Sillä on erämaansa, äärettömät, yksitoikkoiset kuten alkuaikoina,
jolloin siellä ei vielä ihmisiä asunut, mutta keskellä näitä erämaita on

sillä myöskin äärettömät luonnonrikkautensa. Sillä on aurinkonsa ja
kesäinen ihanuutensa, jonka päivä ei kestä kaksitoista tuntia, vaan
lakkaamatta yöt päivät kolme kuukautta, jolloin usein saa käyttää
naamaria suojana sääskiparvia vastaan.
Mutta tämän vastakohtana on sillä myöskin pimeä ja peloittava,
yhdeksän kuukautta kestävä yönsä.
Kaikki on siellä jättiläismäistä, mutta siellä ei ole äärimäisten
vastakohtien välillä noita vähäpätöisiä välimuotoja, joille rauhallinen
elämä täällä etelässä on perustettu; nuo suhteet soveltuvat, toisin
sanoen, paremmin mielikuvitukselle, seikkailuhalulle, uhkarohkeudelle,
kuin kylmälle järjelle