Kaukonäkijä | Page 6

Hän ei kuitenkaan tahtonut muuttaa meille asumaan, kuten minä olin
ehdottanut, koska tämä pieni huone oli käynyt hänelle rakkaaksi ja --
kuten hän suoraan tunnusti -- hänestä tuntuisi pahalta sekoittaa asiaan
taloudellisia uhrauksia, kun hän kerran ei ollut niiden tarpeessa.
Siitälähtien kävin säännöllisesti joka aamupäivä hänen luonaan ja
koetin vähän väliä johtaa puheen kaupungin pieniin kuulumisiin, joiden
arvelin voivan häntä huvittaa tai ainakin tuottaa hänelle vähän
viihdytystä.
Vaimoni otti asian omalta kannaltaan. Päinvastoin kuin mitä minä olin

pelännyt hän ei pannut toimeen minkäänlaista perinpohjaista muutosta
ystäväni taloudessa tai elintavoissa. Tämä ei aavistanutkaan, että
palvelustytöllä oli omat syynsä, miksi hän niin usein pistäytyi häntä
katsomassa, ja että hän joka päivä peloissaan odotti, kunnes vaimoni oli
käynyt tarkastamassa, oliko pölyt huolellisesti poistettu ja huone
täydessä kunnossa. Ainoa, minkä vaimoni ihan julkisesti pani toimeen,
oli kaikenlaisten vahvistavien ruokien lähettäminen. Tytön viedessä ne
hänelle seurasi hänen mukanansa aina mielellään joku lapsista, jota hän
sitte huvikseen hetken piti luonansa leikkien ja jutellen sen kanssa.
Tämä uusi, hänelle outo suhde näytti myöskin tuottavan hänelle
viihdytystä. Mutta kuukauden kuluttua hänen mielensä taas alkoi
synkistyä. Huomasin selvään, että meidän käyntimme hänen luonaan
vaivasivat häntä, ja siksi me myöskin vähäksi aikaa jätimme ne sikseen.
Hän vietti kaiket päivänsä leväten sohvallaan huoneen pimeimmässä
sopukassa.
Eräänä iltana palvelustyttö kertoi kuulleensa huoneesta itkua ja
nyyhkytystä; hän ei siksi tahtonut mennä sisään, vaan jäi seisomaan
oven ulkopuolelle. Hetken kuluttua hän luuli kuulevansa sairaan
hartaasti rukoilevan, vaikkei hän sanoja eroittanut. Seuraavana iltana
hän kuuli hänen soittavan hiljaista säveltä aivan kuin viululla, josta ei
ääni oikein ottanut lähteäkseen.
Kun seuraavana aamupäivänä tulin hänen luokseen, oli hänen mielensä
kokonaan muuttunut; ja ihmeekseni minä huomasin, että viulu, joka
kuten ennenkin haljenneena ja jousi vierellään riippui seinällä, nyt oli
puhdistettu ja että siinä oli uudet kielet. Pöydällä vuoteen ääressä näin
myös vanhan raamatun, jota en koskaan ennen ollut huomannut,
luultavasti siksi, että hän aina oli pitänyt sitä kuten pyhää esinettä
kätkettynä kaappiinsa.
Hän näytti tavallista raukeammalta ja rasittuneemmalta; mutta hänen
kasvoillaan oli kirkastunut ilme kuten miehellä, joka on taistellut
kohtalonsa kanssa ja vihdoin saavuttanut rauhan ja tyydytyksen.
Jos kävisi päinsä, hän pyysi, niin tahtoisi hän mielellään vielä samana
päivänä puhutella vaimoani; minun kanssani puhuisi hän mieluimmin

heti, ja siksi pyysi hän minua hetkeksi jäämään hänen luokseen.
Hymyillen -- tuota samaa hiljaista hymyä, hänen oman kauniin
salaisuutensa hymyä, jonka tunsin niin hyvin entisiltä ajoilta, mutta jota
hänen nyt ei enään tarvinnut peittää -- hän kääntyi minun puoleeni ja
laskien kätensä olkapäälleni katsoi minua vakavasti silmiin ja sanoi:
»Rakas hyvä Fredrikini! En voi sanoa sinulle miksi, mutta tiedän
varmaan, etten elä niin kauan, että näkisin kevään koittavan. Sitä, mikä
minulta puuttuu, et sinä eikä kukaan muukaan ihminen voi minulle
antaa, vaan Jumala yksin. Mutta kaikista ystävistäni olet sinä ollut
minua lähinnä ja sinun ystävyytesi on ulottunut syvemmälle, kuin mitä
voit aavistaakaan. Sinulla on oikeus tuntea se, joka on ollut ystäväsi.
Kun minä olen mennyt -- ja se on varmaan tapahtuva vielä tänä talvena,
ehkä pikemmin kuin sinä sairauteni kannalta katsoen luuletkaan --
löydät kaappini laatikosta joukon muistiinpanoja. Ne sisältävät
nuoruuteni tarinan, mutta niin vaatimaton kuin se onkin, on sillä
kuitenkin ollut ratkaiseva merkitys koko elämälleni. Se on kertova
sinulle, että maailma on ollut minulle raskas, ylen raskas, ja että olen
iloinen kuin vapautettu lintu saadessani sen ijäksi jättää.»
»Oli aika», hän lisäsi hetken mietittyään, »jolloin toivoin saavani
viimeisen leposijani erään pienen kirkon vierellä Ruijassa; mutta nyt
minä uskon, ettei paikka mitään merkitse ja että voin levätä yhtä
rauhallisesti täälläkin.»
Näin puhuttuaan hän puristi kättäni ja pyysi minua käymään vaimoani
hakemassa.
Kun tämä saapui, hämmästyi hän nähdessään ystäväni niin keveällä ja
valoisalla mielellä, ettei hän sellaiseksi olisi voinut häntä kuvitellakaan.
Ystävyyden nimessä pyysi hän vaimoltani nyt pientä palvelusta. Se oli
oikeastaan vain päähänpisto; mutta jos hänet kutsuttaisiin pois, täytyi
vaimoni luvata keväällä istuttaa hänen haudalleen orjantappurapensas.
Miten surullinen hänen pyyntönsä oli ymmärsi vaimoni vasta minun
kerrottuani hänelle, mitä ystäväni sitä ennen oli minulle uskonut. Sillä
vaimoni kanssa puhuessaan oli David Holst näyttänyt niin iloiselta ja

onnelliselta, että kaikki surullisuus ikäänkuin hälveni.
Ystäväni ennustus näytti liiankin pian toteutuvan. Vaikka hänen
mielentilansa muuttui yhä valoisammaksi, ikäänkuin uusi elämäninto
olisi sitä kirkastanut, kulki hänen tautinsa kuitenkin päivä päivältä kohti
kuolemaa.
Eräänä päivänä löysin hänet vuoteesta, missä hän nykyisin
suurimmaksi osaksi vietti päivänsä, innoissaan katselemassa, miten
pikku poikani Anton hänen kannettomasta viululaatikostaan oli tehnyt
höyrylaivan, jota hän kuljetti lattialla, käyden milloin missäkin
vieraassa satamassa. Kun tulin hänen luokseen, kertoi hän hymyillen,
että hän oli käynyt kotonaan Ruijassa ja taas leikkinyt sen rannoilla.
Vaimostani oli vähitellen tullut hänen ainoa sairaanhoitajansa. Hän
kävi ystäväni luona pari kertaa päivässä ja jäi istumaan hänen
vuoteensa ääreen. Hän piteli silloin mielellään vaimoani kädestä tai
pyysi häntä lukemaan jotakin vanhasta raamatusta. Hän etsi siitä
tavallisesti sellaisia kohtia Vanhasta Testamentista, missä puhutaan
kahden ihmisen välisestä rakkaudesta. Erityisen mielellään hän kuunteli
kertomusta Jaakobista ja Raakelista.
Vaimoni, joka vähitellen koko sydämellään oli kiintynyt sairaaseen
ystävääni, uskoi minulle