Kaukonäkijä | Page 8

ja hiljaiselle, tasaiselle toiminnalle.
Ruijalainen saattaa sentähden tänne tultuaan alussa tuntea olevansa
jonkinlainen Gulliver, joka on joutunut Lilliputtien maahan, eikä hän
yleensä oikein sovi yhteen asukkaitten kanssa, ennenkuin hän on
muodostanut vanhat totutut käsityksensä tämän köyhän, järkevän
todellisuuden mittakaavan mukaan, toisin sanoen, ennenkuin hän on
oppinut käyttämään järkeänsä mielikuvituksen asemesta.
Suksilla kuljeskeleva lappalainen poroineen, kainulainen, venäläinen --
puhumattakaan tuosta alati kiertelevästä, maalla hitaasta mutta
veneessä notkealiikkeisestä ruijalaisesta -- kaikki he ovat epäilemättä
paljoa mieltäkiinnittävämmät kuin yksitoikkoinen, kauraa viljelevä
talonpoika, jonka mielikuvitus tuskin ulottuu oman pellon ulkopuolelle
muuta kuin ihmettelemään, mitenkähän kaukaa hevonen sillä kertaa on
takalistolta haettava.
Rajuilmasta tai aalloista puhuessa ajatellaan täällä pientä myrskyä tai
aallokkoa, joka korkeintaan saattaa jossain määrin vahingoittaa satamaa,
ja mieltä järkyttävänä tapahtumana pidetään jonkun kömpelön
merimiehen hukkumista.
Minun mieleeni johtuu aivan toisenlainen kuva: tunturilta äkkiä
vyöryvä hirmu-myrsky, joka tempaa talot mukanaan -- senpätähden ne
sielläpäin sidotaankin köysillä kiinni kallioon -- Jäämerestä hyökkääviä
aaltoja, jotka hyrskyihinsä hautaavat luodot ja saaret ja monen sylen

syvyydellä taittuvat pohjaan ulottuviksi tyrskyiksi, niin että alus
yhtäkkiä voi keskellä merta tärähtää pohjaan ja pirstoutua.
Näen mielessäni joukon uljaita miehiä, jotka henkensä edestä
laskettavat myötämyrskyyn, pelastaakseen ei ainoastaan itsensä, vaan,
ponnistellessaan vaivalla hankitun, kalliin lastin puolesta, myöskin
kotona odottavien hengen; miehiä, jotka keskellä kuolemanvaaraakin
koettavat kumoon purjehtiville tovereille ojentaa auttavan käden. Minä
ajattelen lukemattomien pursien ja laivojen haaksirikkoa pimeinä
talvi-iltoina tyrskyjen ja kuohuvien laineitten keskellä, -- niin, olisipa
kerrankin hauska nähdä näitten aaltojen -- joita tavallisesti tulee kolme
peräkkäin, kolmas pahimpana -- tulla rynnistävän, vaahtopäiset harjat
korkeammalla kuin tullirakennusten katot, ja, ehkäpä harjallaan vielä
maihin pyrkivä purje-alus, kiitävän Kristianian rauhalliseen, kapeaan
satamaan, lennättäen laivat mukanaan keskelle kaupunkia ja tuoden
seurassaan mahtavan, huikean puhurin, joka pyyhkäisisi talot
katottomiksi.
Jos ne kerran tulevat, niin tiedän kyllä, että minua ne hakevat, minua,
kaupungin sivistykseen hautautunutta kaukonäkijää, jonka he arvelevat
itselleen kuuluvan. Mutta kaikesta huolimatta ehkä minä silloin,
hetkeksi unohtaen kuolemankauhun, tervehtisin niitä kotiseudulta
saapuvina ystävinä, vaikka ne tulevatkin vieritellen ruumiita ja hylkyjä
hartioillaan.
Ne näyttäisivät kerrankin kaikille näille sivistyneille pikkueläjille täällä
kaupungissa mahtavan meren koko kaameassa suuruudessaan, ja
valaisisivat hiukan merensuolaamaa kuolemankauhua heidän elämänsä
kelmeyteen.
Tekisipä mieleni nähdä valaskala puserrettuna Prinssi-ja Tullikadun
väliin tuijottamassa jonkun ylimmässä kerroksessa asuvan perheen
huoneisiin tai haaksirikkoutunut merihirviö, jota hienot, kultakalunaiset
konstaapelit koettavat kuljettaa raastupaan.
Tahtoisin myös nähdä kaupungin teatteriarvostelijani, jotka ovat
tottuneet kerran pari viikossa laulunäytelmissä näkemään mitä
pöyristyttävimpiä tapahtumia, lornetti nenällään seisovan katselemassa

tuollaista merinäytelmää, joka yhdellä kertaa tulvaansa hautaisi kaikki
heidän arvostelijakäsitteensä ja mustepullonsa, näyttäen heille
kuolemankauhun koko musertavassa vakavuudessaan.
Mitenkähän paljon kasvaisikaan sellaisen arvostelijan kyky käsittää
mitä runoudessa ja sen kaipuussa on suurta ja mahtavaa, jos hän
kerrankin elämässään näkisi »Ratsastajan»[1] myrskypäivänä 1,700
jalan korkuisena rynnistävän etelään päin suoraan merentyrskyihin,
jolloin hänen hartioillaan vaippa liehuu pohjoista kohti ja katselija
aivan selvään on näkevinään paitsi itse mahtavaa urosta myöskin
hevosen pään, korvat, kaulan, suitset ja mahtavan rinnan.
[1] merkillinen tunturivuori Ruijassa.
Tänne pohjoiseen on myöskin kansan mielikuvitus aina jumalaistarujen
ajoilta asti sijoittanut kaikkien pahojen voimien tyyssijan. Siellä ovat
lappalaiset noitatemppujaan harjoittaneet ja istuttaneet kalmistoja, ja
siellä synkän, talvipimeän, hyrskyävän Jäämeren rannoilla elävät
tavallaan vieläkin nuo muinaisaikojen, maailman viimeisiin ääriin
karkoitetut jumalat, nuo pirulliset, hirvittävät, puoleksi muodottomat
pimeyden vallat, joita vastaan Asajumalat taistelivat, mutta jotka vasta
Pyhä Olavi voitokkaalla, välkkyvällä, ristikahvaisella miekallaan
lopullisesti sai kukistetuiksi.
Kaikki tämä, minkä ihminen, eläessään keskellä sivistystä omalla
varmalla konnullaan, niin helposti taikauskona työntää luotaan -- mutta
joka sittekin yhä vielä luonnonvoimain tavoin elää kansassa --
muodostuu kansan mielikuvituksessa täällä etelämpänä aivan
toisenlaiseksi, melkeinpä nukkemaisen pieneksi.
Pientä pelkoa herättävät täällä kaikenlaiset pikkupeikot, hyväntahtoiset
menninkäiset tai lemmensairas Ahti, jotka siellä kotipuolellani
pohjoisessa liikkuvat pihoilla kuin kesyt kotieläimet ainakin.
On sielläkin hyväntahtoisia maanalaisia, jotka ihmisten rinnalla
kaikessa rauhassa harjoittavat kalastusta ja metsästystä.
Mutta sen lisäksi luo luonnonkauhu koko lauman pahoja henkiä, jotka

houkuttelevat ihmisiä luokseen, hukkuneitten miesten haamuja, jotka
ikävöivät lepoa kristityssä maassa hiisiä, meritursaita, jotka talviöinä
veneenpuoliskoaan soutaen ilkeästi kirkuvat merellä. Moni todellisessa
hengenvaarassa ollut on näitten tähden jäänyt pelastumatta, ja
kaukonäkijöille ne näyttäytyvät.
Mutta joskin luonnon mahtava ylivoima musertavana ja ahdistavana
uhkaa elämää näillä talvipimeillä, vaahtoisilla rajarannikoilla, jotka
yhdeksän kuukautta peittää alituinen hämärä, niin että aurinkoa ei
kolmeen kuukauteen kertaakaan näe ja ihmisten mieli käy pimeänaraksi
-- niin on Ruijassa myöskin toisena äärimäisyytenä ihan vastakkainen
luonto, on helteinen, läpikuultava, tuoksujen täyttämä, tuhansissa
värivivahduksissa säteilevä kesäluonto, missä ääni kaikuu yli
vedenpinnan 10--12 peninkulman päähän, missä tunturit peittää
ruskeanvihreä ruoho aina huippuun asti -- Lofotenissa 2000 jalan
korkeuteen -- missä matalakasvuiset koivut koristavat rinteitä ja
vuorenhalkeamia kuin valkopukuiset, leikkivät nuoret tytöt, missä
mansikan ja vadelman tuoksu voimakkaammin kuin missään muualla
täyttää ilman ympärilläsi, kun paitahihasillasi kuljeskelet lämpimässä,
ja päivä on niin helteinen, että mielesi tekee kylpemään tuonne
läikkyvään, päivänpaisteiseen, pohjaan asti läpikuultavaan mereen.
Täällä tavattavien kasvien voimakkaan värin ja tuoksun ovat oppineet
selittäneet johtuvan siitä kirkkaasta valosta, joka auringon ollessa
taivaalla ympäri vuorokauden täyttää tunturi-ilman. Siksi ei myöskään
missään saa poimia niin tuoksuvia mansikoita ja hallaimia eikä taittaa
niin lemuavia koivunoksia kuin täällä.
Näissä Ruijan tunturilaaksoissa, jos