Kaukonäkijä | Page 5

viulunsa kuntoon.
En kuitenkaan koskaan entisinä aikoina nähnyt tätä hänen aarrettaan
niin runneltuna ja pahoinpideltynä kuin sen nyt kahdenkymmenen
vuoden perästä pölyisenä ja haljenneena löysin kirjahyllyn takaa.
Lukija ymmärtänee siis nyt, että minä, löytöni johdosta aavistaen
synkkää elämäntarinaa, vaivuin surullisiin mietteisiin, ja toivoakseni
hän samalla suo minulle anteeksi, vaikka veinkin hänet niin kauas
nuoruudenmuistojeni maailmaan pois David Holstin huoneesta, missä
istuin odottelemassa hänen palaamistaan juomatarpeiden kera.
Kolme vuotta olimme joka päivä olleet yhdessä. Sitten David Holstin
oli pakko ruveta kotiopettajaksi ja meidän tiemme erosivat, kuten niin
usein elämässä käy.
Täällä nyt tänä iltana tapasimme toisemme.
Käytävästä kuului kilinää, ja kohta sen jälkeen David Holst varovasti
avasi oven palvelustytölle, joka kantoi höyryävää kannua sekä siihen
kuuluvia tarpeita, mitkä olivat kylläkin mieluiset miehelle, joka kuten
minä tänä iltapäivänä useita tunteja oli kuljeskellut ulkona myrskyssä.
David löysi minut istumasta hänen sohvassaan, poltellen hänen
piippuaan ja jalassani hänen tohvelinsa, kaikki aivan kuten entisinäkin
aikoina -- ja tämän minä itsekseni luin noitten viekkaitten
sotatemppujeni joukkoon; sillä näitten molempien esineitten, hänen
piippunsa ja hänen tohvelinsa avulla, minä muitta mutkitta saatoin

asettua sille kannalle, kuin olisi meidän suhteemme nyt yhtä läheinen
kuin ennenkin.
Olin ylpeä kuin sotapäällikkö, joka heti taistelun alussa onnistuu
voittamaan kokonaisen maakunnan.
Tavallisen sohvapaikkansa puutteessa David Holst nosti tuolin pöydän
ääreen ja istuutui suoraan minua vastapäätä, asettaen totitarjottimen
välillemme pöydälle.
Istuimme jälleen molemmat tuon saman ilonvirran äärellä, missä
nuoruudessamme niin monet kerrat olimme teutaroineet; mutta nyt me
molemmat ammensimme siitä varovaisemmin.
Keskustelun kuluessa hän usein nojautui eteenpäin minua kohti
ikäänkuin tarkemmin kuunnellakseen, ja silloin hänen päänsä joutui
lampun kirkkaaseen valokehään.
Huomasin silloin, että hänen tukkansa oli käynyt ohueksi ja jotakuinkin
harmaaksi, ja että hänen ryppyiselle otsalleen kohosi pieniä hikihelmiä.
Harmaankalpeat terävät kasvojenpiirteet ja omituinen kiiltävä ilme, jota
en ennen ollut nähnyt hänen silmissään, ilmaisivat minulle, että hänessä
sekä ruumiillisesti että henkisesti paloi maanalainen tuli, joka ei enään
ollut sammutettavissa.
Kun tämän lisäksi yhä uudistuneista yskänkohtauksista luulin
ymmärtäväni, että hänen kumartumisensa minua kohti saattoi johtua
yhtä hyvin siitä, että hän oli väsynyt ja etsi lepoa nojautumalla pöytää
vasten, kuin keskusteluinnosta, päätin arkailematta käydä käsiksi hänen
terveydentilaansa ja siten voittaa hyvinkin tärkeän varustuksen hänen
luottamuksensa linnassa.
Minä nousin äkkiä päättäväisenä ja vakavana virkkoen, että minä
kokeneena lääkärinä ikäväkseni näin hänen olevan sairaamman kuin
mitä hän itse ehkä luulikaan, ja että hänen nyt heti, koska hän
nähtävästi oli lopen väsynyt -- osoitin hikihelmiä hänen otsallaan -- oli
istuttava mukavaan sohvaan, jonka minä tähän asti yksin olin
anastanut.

Hän myönsi, että hän luultavasti ei ollut kestänyt kaksinkertaista
vaeltamista portaissa -- ensi kerralla hän oli lähtenyt vain päästäkseen
tuosta talossa käyvästä kauheasta vedosta -- ja suostui toivomukseni
mukaan istumaan sohvaan.
Keuhkoissa hänellä oli vika, hän lisäsi. Kuulotorven ja koputuksien
avulla sainkin selville, että hän ikävä kyllä oli oikeassa.
Hänellä oli keuhkotauti, vieläpä siihen määrään asti, että kysymyksessä
oli enään vain ajan voittaminen eikä hengen pelastaminen; sillä toinen
keuhko oli kokonaan pilalla ja toiseenkin oli tauti jo iskenyt.
Lopun illasta vietimme yhdessä yhtä läheisinä ystävinä kuin ennen
muinoin. Lääkärinä oli minulla sitä paitsi nyt jonkinlainen pieni
ylivoima hänen suhteensa.
Kello yhdeksän selitin hänelle, että hänen oli pantava levolle ja lupasin
seuraavan päivän aamupuolella tulla uudestaan, antamaan hänelle
tarpeelliset määräykset. Kansakoulussa, hän kertoi, oli hänellä tunti
vasta yhdeltätoista -- siihen asti hän lupasi pysyä huoneessaan. -- -- -- --
Kotiin tultuani löysin vaimoni levottomana minun tähteni. Hän ei
voinut ymmärtää, että järkevä mies ja lisäksi vielä lääkäri, joka muita
kehoitti varovaisuuteen, kauemmin kuin mitä oli ihan välttämätöntä
kuleksi ulkona tällaisessa jumalanilmassa. Olinhan ollut ulkona miltei
päivällisistä asti.
Tähän ei minulla ollut mitään sanottavaa; minä vain hänen
puhellessaan mietin, mitenkä parhaiten voittaisin hänen myötätuntonsa
sille asialle, joka nyt oli sydämelläni.
Vaimollani ei ollut aavistustakaan kuolonsairaasta ystävästäni, ja jos
tunsin hänet oikein, voisi ehkä sen lisäksi sattua, että hän loukkaantuisi
kuullessaan, että tuo ystävä tavallaan ennen häntä oli omistanut
nuoruuteni rakkauden.
Kävi todella niin kuin olin luullut; sillä vasta arveluttavan pitkän
vaitiolon jälkeen vaimoni äkkiä tuli luokseni sanoen, että minun paras

ystäväni tietysti on hänenkin sydämelleen rakas.
Ja siitä hetkestä asti ei kukaan voinut olla innokkaampi kuin hän.
Siihen, mihin hän kerran ryhtyy, antautuu hän nimittäin aina koko
innollaan, ja vielä samana iltana hän rupesi suunnittelemaan, mitenkä
asia olisi järjestettävä.
Kello kymmenen seuraavana aamupäivänä menin vaimoni kanssa
ystäväni luo, ja esittäessäni hänet sanoin vaimoni toivovan, että hän
pitäisi häntä yhtä vanhana ystävänä kuin minuakin.
Ilmoitin hänelle niin rohkaisevasti kuin mahdollista -- vaikka vaimoni
minun puhuessani kääntyi poispäin -- että hänen sairautensa
ehdottomasti vaati hänet pysyttelemään sisällä lääkärinhoidon alaisena
kuusi kuukautta, kunnes kesä lämpöineen ennätti tulla hänet täydelleen
parantamaan. Ja minä toivoin hänen suostuvan siihen, että ottaisin
järjestääkseni hänen asiansa kansakoulussa.
Hän oli nähtävästi sekä hämmästynyt että liikutettu.
Elämä ei ollut tarjonnut hänelle ystävyyttä, hän sanoi; hän oli aivan
tottumaton sellaista vastaanottamaan, vaikka sitä tarjottiinkin hänelle
niin vilpittömästi ja hyvästä sydämestä kuin nyt.
Hetken aikaa vastusteltuaan hän vihdoin antautui vaimoni
vaikutuksesta, joka yleensä ei suostu tappiolle joutumaan.