helposti saattaakin tapahtua, että lukijan mielestä ystäväni viipyy kovin
kauan juomatavaroita hakemassa. Näitten muistojen kautta hän astuu
esiin sellaisena, kuin minä näin hänet nuoruudenmuistojeni valossa ja
sellaisena, kuin lukijan on hänet minun kanssani nähtävä, jos mielii
hänet oikein ymmärtää.
Ylioppilastuttavuutemme sai luonnollisesti alkunsa siitä, että me
molemmat olimme ruijalaisia.
Hän oli kolme neljä vuotta minua vanhempi, ja tieto siitä, että hän oli
H ... lehden suosittu vaikka salanimellä esiintyvä teatteriarvostelija,
antoi jo sellaisenaan hänelle minun silmissäni jonkinlaisen julkisen
etevämmyyden, jonka ihaillen tunnustin.
Vielä voimakkaammin vaikutti kuitenkin hänen olentonsa nuoreen
mielikuvitukseeni. Hänen solakassa vartalossaan ja hienoissa, kapeissa,
vakavissa kasvoissaan, joiden korkeaa otsaa ohimoiden kohdalta
kaartoi tuuhea, tumma, kihara tukka, oli jotakin harvinaisen ylevää.
Tuuheat kulmakarvat ja jyrkkäpiirteinen roomalaisnenä estivät
huomion kiintymästä vaaleansinisiin silmiin, jotka paremmin
soveltuivat parrattomien kasvojen kalpeuteen kuin piirteiden
tarmokkuuteen. Tämä tarmokkuus se kuitenkin ensi näkemältä
voimakkaimmin painui mieleen. Myöhemmin opin toisella tavoin
hänen piirteitään selittämään, opin ymmärtämään, että niihin oli
leimansa painanut ensi sijassa sen kaksoisluonteen ristiriitaisuus, joka
vähitellen repi hänen elämänsä pirstaleiksi.
Hieno hymy, joka hänen puhuessaan levisi hänen kasvoilleen, sekä
yleensä koko hänen vaatimaton olentonsa antoi hänelle jonkinlaisen
ylhäisen hienouden leiman, joka herätti minussa kunnioitusta.
Hän oli ainoa minun ylioppilastuttavistani, joka ei käyttänyt
ylioppilaslakkia -- hänellä oli tavallisesti vain matala pieni lippalakki,
joka soveltui hänelle erinomaisesti.
Kun hän innostui, mikä saattoi tapahtua hänen jouduttuaan väittelyyn
jonkun kanssa -- hän oli näet terävä loogikko, joka väitellessä pani
liikkeelle kaiken älynsä antamatta kuitenkaan, mikäli minä saatoin
huomata, sydämelleen tai syvemmille tunteilleen valtaa -- ei hänen
äänensä kestänyt; se kaikui rasittuneena ja särkyneenä kuin olisi se
lähtenyt heikosta rinnasta. Sellaiset kiistelyt rasittivat häntä myös
suuresti, ja kauan niiden jälkeen vaivasi häntä hermostunut
levottomuus.
Eräs hänen omituisuuksiaan oli, että hän tuon tuostakin teki
monipäiväisiä jalkamatkoja maalle, huolimatta siitä, oliko kesä vai talvi.
Seuraa hän ei näille matkoilleen halunnut. Jos hän olisi sitä tahtonut,
olisi hän varmaankin pyytänyt minua seurakseen, sen minä tunsin, ja
siksi ei myöskään koskaan johtunut mieleeni tarjoutua hänen
mukaansa.
Näille matkoilleen hän lähti ilman matkalaukkua; sen huomasin minä
kerran, kun sattumalta näin hänet vaeltamassa parin peninkulman
päässä kaupungista, missä olin ollut käymässä.
Kotiin tultuaan hän sitte oli mitä loistavimmalla tuulella, kun hän taas
ennen lähtöään aina oli harvapuheinen ja synkkämielinen, niin että
minä tavallisesti yksin sain pitää huolta pakinoimisesta. Melkeinpä
määräajoin uudistuivat tällaiset mielentilat hänessä.
Minä saatoin aina hänen viulustaan päättää, milloin tällainen mielentila
oli hänet vallannut, tuosta samasta viulusta, jonka nyt kaksikymmentä
vuotta myöhemmin kielet katkenneina löysin piiloitettuna hänen
kirjahyllynsä taakse.
Sellaisena kuin sen siinä näin, kertoi se minulle samaa kuin ennenkin,
kuitenkaan ei enää päiviä vaan vuosikausia kestäneestä
synkkämielisyydestä.
Tätä viulua piti hän kerran suuressa arvossa, ja jousi vierellään
riippumassa oli sillä kunniapaikka hänen seinällään. Hänelle oli sen
kerran perinnöksi jättänyt eräs ystävä hänen kotiseudultaan Ruijassa,
vanha lukkari, joka oli opettanut häntä soittamaan ja joka oli ollut noita
soitannollisia neroja, jotka eivät saa tunnustusta tässä maailmassa.
David oli aina mielellään haaveillut, ei ainoastaan viulullaan -- hänellä
oli hyvä korva ja hän oli taitava soittaja -- vaan myöskin viulunsa
vaiheista: mistä se oikeastaan oli kotoisin ja miten vanha se voisi olla?
Epäselvän leiman sen pohjassa tahtoi hän kovin mielellään selittää siten,
että se »mahdollisesti on cremonalainen». Tämän asian suhteen hän oli
hyvin arka, ja se seikka, että viulun syntyperä antoi sijaa arvaamiselle,
lisäsi sen viehätystä hänen silmissään.
David Holstin ohjelmassa oli pari pitempää kappaletta, joita hän sanoi
klassillisiksi ja jotka hän soitti nuoteista. Tämä hänen soittonsa ei
minua niin suuresti viehättänyt, se tuntui minusta aina kuuluvan siihen
puoleen hänen luonteestaan, joka ilmeni hänessä hänen esiintyessään
loogikkona. Siinä oli enemmän tarkkaa henkistä koulutusta -- ja hän
soittikin nämä kappaleet yhtä virheettömästi kuin hän kirjoitti tai
väitteli -- mutta sydämestä tämä soitto ei tuntunut lähtevän.
Niinä aikoina, jolloin klassillinen musiikki ja kriitillinen väittely
vallitsivat ystäväni ylioppilaskammiossa, hän kyllä itse oli jotenkin
tasapainossa. Samalla hän kuitenkin oli vähemmän sydämellinen,
vieläpä minuakin kohtaan.
Mutta tuli sitte aikoja, jolloin nuottiteline oli siirretty nurkkaan.
Hän saattoi istua tuntikausia tuijottaen eteensä kuin mietteisiin
vaipuneena, ja sitte viulullaan purkaa mielialansa kaikenlaisiin
haaveiluihin, jotka aivan toisella tavalla kuin hänen n. k. klassillinen
musiikkinsa viehättivät minun soitannollisesti kyllä jotenkin vähän
kehittyneitä aistejani.
Hän soitteli silloin kaikenlaisia pikkukappaleita, jotka vähitellen yhä
enemmän siirtyivät hänelle ominaiseen surumieliseen sävyyn ja lopuksi
päättyivät omituiseen kaihomieliseen sävelmään, jonka minä kuitenkin
kuulin hänen vain muutaman kerran ja silloinkin ikäänkuin tietämättään
kokonaisuudessaan soittavan.
Tällaisina hetkinä tuntui minusta aina, että hän uskoi minulle jotakin
kaunista, jonka hän elämässään oli kadottanut ja jota hän ijäti suri.
Tuollaisen mielentilan kauemmin kestäessähän kävi yhä
säännöttömämmäksi ja oli harvoin kotona tavattavissa; hän saattoi
silloin myös toisinaan katkerasti ivata tovereita, professoreja ja
olosuhteita, vieläpä tilaisuuden sattuessa oikein verisestikin.
Minulla oli oikeus ottaa avain ja käydä ystäväni huoneessa hänen
poissaollessaankin. Jos hänen viulunsa silloin riippui seinällä
virittämättömänä, tiesin, ettei hänen laitansa ollut hyvin ja että hänen
tilansa oli jotenkin sama kuin hänen viulunsakin. Sillä taas entiselleen
palattuaan hän aina ensi työkseen huolellisesti pani
Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.