Kaukonäkijä | Page 3

olen kyllä aikonut käydä sinua tervehtimässä, vaikken vielä ole tullut
sitä tehneeksi. Kun olen tavannut sinut kadulla, on sinulla aina
näyttänyt olevan kiire sairaittesi luo. Mutta nyt kun olen saanut sinut
tänne ullakkokamariini, voimme jutella vanhoista ajoista ja minä saan
kuulla miten sinun on käynyt. Riisu päällysvaatteesi, minä sillä aikaa
käyn katsomassa saisinko meille vähän totia.»
Näin puhuen hän pani varjostimen paikoilleen ja katosi ovesta.
Tämä ystäväni hieman kiihoittunut alkupuhe ei mielestäni ollut oikein
luonnollinen; tuntui siltä, kuin hän olisi tätä tuttavallista puhelutapaa
käyttänyt enemmän minun tähteni kuin omasta sisällisestä halusta, ja
koko hänen käytöksensä teki minuun sen vaikutuksen, kuin olisi hän
heti alusta tahtonut torjua luotaan kaikki tarpeettomat kysymykset.
En todella vielä ollut vaihtanut hänen kanssaan kunnollista
kädenlyöntiäkään enkä ollut saanut sanaakaan hänelle sanotuksi, niin,
oikeastaan en ollut vielä nähnyt hänestä muuta kuin hiukan
vilahdukselta hänen kasvonsa, kun hän kääntyi lamppua kohti
asettaakseen varjostimen takaisin paikoilleen.
Tunsin kuitenkin, vuosien aikaansaamasta muutoksesta huolimatta,
samat laihat, hienonkalpeat kasvot, joihin ennen muinoin oli leimansa
painanut tuo kaunis surumielinen ilme, mikä minun muistossani ijäti on
yhdistynyt hänen kuvaansa -- mutta piirteet olivat muuttuneet
huomattavan teräviksi, ja hänen katsahtaessaan minuun huomasin
hänen silmissään toisen ilmeen, samalla kertaa kärsivän ja tutkivan,
joka sanomattomasti koski minuun.
Olen nähnyt sairaitten kiinnittävän minuun samanlaisen katseen, kun
ovat pelänneet leikkauksen olevan kysymyksessä, ja luulin siitä nyt sen
verran ymmärtäväni, että ystäväni vanhan luottavaisuuden suhteen oli
toimitettava leikkaus, joka vaati kaiken taitavuuteni.
Olen kerran ollut herkkäuskoisin ihminen auringon alla; mutta
lääkäriksi tultuani ja nähtyäni minkälaiset ihmiset oikeastaan ovat sekä
huomattuani, ettei maailmassa ole mitään, jota ei saattaisi edellyttää

parhaimmissakin ihmisissä olevan, jos nimittäin tahtoo välttää
erehtymistä taudinmäärittelyssä, on minusta tullut täydellinen epäilijä.
Epäilen kaikkea ja kaikkia, vieläpä niitäkin arvokkaita miehiä, jotka
käyvät rajuilmassa kävelyillä.
Intiaani ei sen viekkaammin, hiljaisemmin ja salaisemmin hiivi läpi
aarniometsänsä, kuin minä tarpeen vaatiessa potilaani luottamukseen.
Ja David-ystävästäni olin minä yhtäkkiä saanut uuden potilaan.
Minua hän ei enää voisi pettää puhumalla vanhoista ajoista ja
tarjoamalla lasin punssia vaatimattomassa ullakkokamarissaan.
Ensimäinen sotajuoneni oli jatkaa huoneentarkastusta, jonka
alkamiseen ystäväni äsken oli tarjonnut minulle pienen tilaisuuden.
Otin lampun ja rupesin katselemaan ympärilleni.
Sohvaa vastapäätä olevalla seinällä, kaltevan katon muodostamassa
komerossa oli hänen vuoteensa ja sen edessä pieni pyöreä pöytä.
Nurkassa vuoteen jalkapäässä seisovalla kirjahyllyllä näin Henrik
Vergelandin rintakuvan, jonka leuka ja nenä olivat entistään vieläkin
puutteellisemmat ja joka sitä paitsi oli menettänyt toisen silmänsä; se
oli miltei yhtä huonossa kunnossa kuin vanha piipunpää, jota olin
poltellut ja jonka myöskin tunsin, vaikka siihen oli ilmestynyt
kaikenlaisia naarmuja ja piirroksia lisää sekä pitkin että poikin.
Ystävälläni oli näet tapana piirrellä siihen ajatusviivojaan, samalla kun
hän veteli siitä haikuja ja silloin tällöin pisti keskusteluun jonkun
yksikantaisen sanan ylläpitääkseen sitä kuten tulta, johon vähän väliä
heittää halon -- tuntui siltä, kuin hän enemmän olisi välittänyt
mielialasta ja siitä, että yleensä pakina pysyi vireillä, kuin itse puheen
aiheesta. Sellaisina hetkinä hänellä olikin kasvoillaan tuo hiljainen,
surumielinen ilme, ikäänkuin hän olisi hymyillyt jollekin kauniille, jota
emme me toiset nähneet.
Vuoteen ja hyllyn välissä minä huomasin muutamia aivan halpoja
pulloja, ja salaman nopeudella välähti mieleeni epäilys -- olen, kuten jo
sanoin, ihan piintynyt epäilijä, en luonnostani, vaan monen

pettymyksen opettamana -- että ystäväni oli vajonnut juoppouteen.
Asetin lampun lattialle. Yhdessä pullossa oli mustetta, toisessa
paloöljyä ja kolmannessa, pienimmässä, oli kalanmaksaöljyä, jota hän
siis nähtävästi keuhkotautinsa takia nautti.
Minä muistin hänen kostean kätensä, hänen lepäilynsä ja
hengästymisensä portaissa, ja minä häpesin kuin koira ajatellessani, että
olin voinut asettaa nuoruuteni rakkaan ystävän ja -- miksen sitä sanoisi
-- ihanteeni tavallisten renttujen rinnalle, niiden, joiden elämä
ehdottomasti on epäiltävä.
Pyysin ajatuksissani häneltä anteeksi silmäillessäni kirjoja hänen
hyllyllään ja huomatessani niiden joukossa monta tuttua nimeä. Tämä
hylly sisälsi nähtävästi kirjoja hänen ylioppilasajoiltaan. Vedin sieltä
esille paksun kirjan, vanhan Saxo Grammaticuksen, jonka muistin
kerran ostaneeni eräästä huutokaupasta ja lahjoittaneeni hänelle --
mutta kohta sain muuta ajattelemista.
Minun kävi nimittäin kuten sen, joka murtaessaan muurista kiven
löytääkin salaisen sisäänkäytävän -- minä tunsin äkkiä seisovani
ystäväni salaisuuden portilla, tosin vielä kuin syvän, pimeän huoneen
ovella, jonka läpi kyllä mielikuvituksessa saattoi vaeltaa, mutta josta
todellisuudessa en voinut mitään nähdä, ellei ystäväni itse minua
lyhdyllä valaissut.
Se, mikä niin suuressa määrin veti huomioni puolelleen kiinnittäen
kaikki ajatukseni ja muistoni tähän paikkaan, ei kuitenkaan ollut
mikään salainen muurinaukko, vaan viulunkaula, joka pölyisenä pisti
esiin hyllyn takaa, kielet yhdessä sykkyrässä ruuvien välissä.
Höltynyt bassokieli oli riipuksissa, liiaksi kiristynyt kvintti oli
katkennut ja käpertynyt kaulalle ja otettuani hyllystä useampia kirjoja
ja tunnustellessani viulua keksin sen kahden ehyen kielen alla
kaatuneen tallan. Tutkistelin viulua, jonka vain vaivalla sain esiin, yhtä
varovasti kuin vanhaa ystävää, jonka olin tavannut sairaana ja
nälkäisenä -- sen rinnassa oli korjaamaton halkeama. En voinut sille
mitään, että vanhat muistot herättivät minussa syvän surumielisyyden.

Suljin muuriaukkoni kirjoilla, asetin lampun takaisin pöydälle ja
istuuduin sohvaan, jossa savuavan piipun ääressä -- huomasin siinä
muun muassa omat nimikirjaimeni, jotka kerran itse olin siihen
piirtänyt -- antauduin muistoille, jotka tässä tahdon kertoa, vaikka