Kaukonäkijä | Page 2

hänellä siellä pitää olla
jotakin toimitettavaa, ellei muuta niin yleensä noin vain pitää silmällä,
ettei »quid deprimenti capiat respublica», toisin sanoen, ettei vain
kaupunki, jonka menestystä hänen tavalla tai toisella on valvottava,
myrskyssä tuhoutuisi.

Asia on näet se, että kaduilla on kapina -- ei kuitenkaan valtiollinen,
jumala varjelkoon häntä ottamasta osaa sellaiseen -- mutta tuollainen,
joka nyt kerta kaikkiaan häntä houkuttelee siksi, että se herättää
hänessä eloon kaikki vanhat muistot ja jota näkemään hän, häpeä kyllä,
aina kiertoteitse hankkiutuu, vaikka sekin kapina tavallaan uhmaa
kaikkia poliisimääräyksiä, särkee ikkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii
katoilta tiilejä, rikkoo laitureita ja kiinnitysvehkeitä ja ajaa vartijat ja
poliisit pesiinsä.
Se on luonnon mahtava sotahuuto keskellä sivistynyttä kaupunkia,
luonnon herätyshuuto kaikille hänen lapsuudenmuistoilleen, hänen
mielikuvituksilleen ja luonnonvaistoilleen, ja hän tottelee sitä kuin
vanha torvenpuhaltajan hevonen, joka kuulee nuoruudestaan tutun
torventörähdyksen ja äkkiä loikkaa aitauksen yli.
Kun hän on pari tuntia kävellyt ulkona myrskyssä, on poltto hänen
veressään asettunut, ja kotiin palaa taasen tyyni, arvokas mies, joka
varovasti asettaa kepin ja kalossit tavalliselle paikalleen eteiseen ja jota
vaimo säälien tervehtii kertoen olleensa hänen tähtensä levoton ja
auttaen märät vaatteet hänen yltään. Itse hän sinä iltana, ihmeellistä
kyllä, vastuksista huolimatta on erinomaisella tuulella, ja hänellä on
tuosta myrskystä niin kovin paljon kerrottavaa, tietysti kaikki siinä
valossa, kuin pelkäisi hän vaaran tai tulipalon sinä iltana uhkaavan
kaupunkia.
Juuri tällaisessa myrskyssä minä, jolla lääkärinä sekä itseeni että
muihin nähden on riittävää aihetta liikuskella ulkona kaupungilla
kaikkina vuorokauden aikoina -- kerran eräänä sateisena, sumuisena ja
myrskyisenä lokakuun iltapäivänä kuljeskelin Kristiaanian katuja ja
annoin sateen vapaasti piestä kasvojani, samalla kun oivallisella
sadetakillani suojelin koko muun ruumiini.
Ilta oli sillävälin pimennyt, ja sytytetyt kaasulyhdyt loimahtelivat
tuulenpuuskien käsissä, muistuttaen ulkorannikon vilkkumajakoita
sumuisena iltana. Lukitsematon portti heilahteli edestakaisin,
kiinnilentäessään paukahdellen kuin hätälaukaukset. Tämän johdosta
päättelin, että meidän hermostuneena aikanamme sittekin mahtoi olla
ihmeteltävän suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole hermoja; sillä tällaiset

paukahdukset jyrähtävät läpi koko talon aina ullakolle asti, alhaalta
ylös uudestaan ja taas uudestaan, tuuli täyttää käytävät ja ovet lentävät
selälleen; kaikki kärsivät tästä, mutta kukaan ei viitsi lähteä sulkemaan
pahan alkua. Portinvartija on kaupungilla, ja niin kauan saa rauhakin
olla talosta poissa.
Juuri tuollainen lukitsematon, alituiseen paukahteleva portti antoi
minulle aiheen tähän kertomukseeni.
Kulkiessani portin ohi kuulin nimittäin äänen, joka tuntui minusta
hyvin tutulta, vanhan rakkaan äänen -- vaikken alussa muistanut, missä
sen olin ennen kuullut -- kärsimättömänä huutavan portinvartijaa. Tuo
edestakaisin heilahteleva portti oli syynä huutoon. Selvästi mies oli
ainoa hermostunut henkilö koko talossa; ainakaan ei portinvartija sitä
ollut, sillä hän ei näyttänyt välittävän enempää portista kuin
miehestäkään, joka portista piti melua ja paraikaa turhaan koetteli
siihen avainta, mikä ei ottanut sopiakseen.
Vihdoin portinvartija astui ulos maanalaisesta luolastaan, ja
kuunnellessani pientä sanakiistaa, joka syntyi tuon vähitellen leppyvän,
omaa ärtyisyyttään pelästyvän äänen ja nurisevan portinvartijan välillä,
virisivät taasen eloon vanhat muistot ja minä tunsin entisen ystäväni
ylioppilasajoilta, David Holstin, jonka kanssa olin elänyt kolme
nuoruuteni rikkainta vuotta.
»Jos sinä siellä olet, David, niin saat päästää minut sisään ennenkuin
suljet oven», huusin hänelle aivan kuin vanhaan hyvään aikaan
kaksikymmentä vuotta sitte.
Portti avautui selkoselälleen ja ulos astuvan synkän miehen
kädenpuristuksesta ymmärsin, ettei hänen ollut yhtä kauan kuin minun
tarvinnut harhailla muistojensa varastossa, vaan että hän heti oli sieltä
löytänyt minun kuvani.
»Seuraa minua», hän vain lausui -- ja sitte minä hänen johdollaan
vaieten nousin pimeitä portaita ylös kerroksen, toisen, kolmannen, ja
sitte yhä korkeammalle pitkin vieläkin kapeampia portaita. Siellä hän
tarttui käteeni ohjatakseen minua, mikä todella olikin tarpeellista, sillä

mikäli saatoin päättää me nyt kuljimme läpi pimeän vinttikerroksen,
jonne oli vedetty kuivatusnuoria -- hän kehoittikin minua kulkemaan
kumarassa.
Kulkiessani tein huomioitani.
Hänen kätensä -- mieleeni johtui, että hän ennen muinoin oli ollut
sangen ylpeä käsistään -- oli kostea, ehkä mielenliikutuksesta, ja vähän
väliä hän pysähtyi portaissa aivankuin hengästyneenä. Pimeät
ullakkoportaat ilmaisivat minulle myöskin, että David-ystäväni, jota
aikoinaan oli pidetty sangen lahjakkaana, sittekään ei liene pitkälle
päässyt maallisen edistyksen tiellä.
Hän avasi oven ja pyysi minua ensiksi astumaan sisään.
Pitkulaisella pöydällä oli lamppu, jonka varjostin kokosi valon
lampunjalan ympärille noin puolen metrin laajuudelle, niin että se
voimakkaasti valaisi siinä olevia kirjoitusvehkeitä ja papereita, mutta
ensi näkemältä näytti jättävän pöydän ulkoreunat kokonaan pimeään.
Sen takana näytti minusta musta hauta avautuvan, minkä kuitenkin
silmäni totuttua lampun kirkkaaseen valoon huomasin sohvaksi, jonka
edessä seisoi jotenkin samanpituinen nelisnurkkainen maalattu
työpöytä.
Kun kaksi nuoruudenystävää tällä tavoin tapaa toisensa, on heillä,
ulkonaisesta tuttavallisuudesta huolimatta, kuitenkin jonkinlainen
salainen kainous voitettavana; monivuotinen kerrostuma erilaisia
kokemuksia on ikäänkuin muokattava syrjään.
Hetkisen vaiettuamme meni ystäväni, kuin olisi hän äkkiä tehnyt
päätöksen, reippaasti pöydän luo ja nosti pois lampunvarjostimen, niin
että koko huone tuli valaistuksi.
»Kuten näet», hän virkkoi, »elän minä täällä aivan kuin entisinä aikoina,
sen verran vain on eroitusta, että minulla nyt on kaksi ullakko-ikkunaa
yhden asemesta, useampia hyllyjä kirjoja sekä hiukan paremmat
kuukautiset tulot, jotka saan, kun minulla kansakouluopettajavirkani
rinnalla on pieni epämääräinen sanomalehtitoimi. Siinä onkin kaikki

mitä minä tarvitsen. Vasta viime keväänä muutin tänne Bergenistä ja