Katri Holm | Page 2

laiha neljänkymmenen vuotias
nainen, johon raskas työ ja raadanta oli painanut selvän leimansa,
"kunpa vaan valtamiehet hiukkasen tulisivat ajatelleeksi, miten
turvattomia nämä poloiset ovat, niin ehkä he asettaisivat asiat vähän
paremmalle kannalle."
"No, minun tytöilläni on, kiitos Jumalan, kullakin paikkansa", puuttui
puheeseen rouva Andersson, älykkään näköinen muurarin vaimo, jonka
kasvoissa oli hyvinvoinnin ilme, jommoista muissa ei huomannut, "ja
hyväthän ne paikat sanotaan olevankin. Heidän herrasväkensä on oikein
hienon hienoa, mutta tämä ei suinkaan ole mikään vakuus siitä että
tytöille tulee hyvin käymään. Hyvät palkat heillä vaan on, se on varma;
Maiju antoi minulle kymmenen kruunun joululahjan, se tyttö!"
"Todella, kun ajattelee, että meilläkin on neljä tyttö-pahasta, jotka
kaikki kerran joutuvat maailmalle leipäänsä ansaitsemaan ja siellä
saavat kokea kurjuutta ja kiusauksia -- -- -- niin eipä tee mieli nauraa
tosiaankaan", sanoi rouva Frisk katkerasti hymyillen.
Mutta samassa kolahti Katri Holmin kapusta pöytään niin suurella
voimalla, että kaikki hypähtivät.
"Jo riittää!" huudahti hän, siniset silmät kiivaudesta säihkyen, "nyt
olette puhuneet niin paljon paljasta palttua, että jo on aika järjellisenkin
ihmisen saada suunvuoroa. Siinä hoette ja juttelette laeista ja
määräyksistä, mutta mitähän olette itse tehneet tyttärenne suojelukseksi
ja varjelukseksi?"
"Itse tehneet .... itse tehneet?" toistivat kaikki yhdessä, ja neljä
hämmästynyttä, utelevaa silmäparia kääntyi Katria kohti. Myöskin
rouva Modin, se nainen, joka tähän asti ei ollut mitään virkkanut,
ainoastaan huokaillen tuijottanut eteensä, näytti havahtuvan ja yhtyvän
muitten kysymykseen.
"Niin, katsokaa vaan minuun, minä tarkoitan säntilleen sitä, mitä
puhuin mitä olette itse tehneet?" toisti Katri ja hänen äänensä yhä
kohosi. "Luuletteko, että laeilla voidaan estää nuorta miestä

katselemasta nuoreen naiseen ja pyrkimästä kohtaamaan häntä.
Luuletteko todellakin, että asetuksilla voidaan kieltää miesväkeä
juoksentelemasta kauniitten tyttöjen perässä ja muuta senlaista? Ei,
katsokaa, asetukset eivät tässä voi mitään; kirjoitettakoon vaikka
pinottain lainsäännöksiä, niin ne eivät kuitenkaan auta asiaa
rahtustakaan paremmaksi. *Sisältäpäin* täytyy parannuksen tulla,
*sisältäpäin, sydämen syvyydestä*". Näin sanoen löi Katri rintaansa ja
katseli kuuntelevaa yleisöänsä. "*Teidän* tulee kasvattaa lapsianne
ottamaan vaarin itsestään, opettaa heitä pitämään Jumalan käskyt
pyhänä ja pakenemaan kiusausta; siinä, siinä se oikea suojelustapa on,
mutta poliisit, ohjesäännöt ja muut senlaiset, -- hui hai!"
Paheksumista ilmaiseva mutina katkaisi Katrin sanat, mutta siitä
huolimatta hän jatkoi:
"Ja sitte tulee teidän itse *pitää tyttäriänne silmällä*, eikä vaan
haukkumalla vaatia lakia ja poliisein heitä valvomaan. "Parempain"
ihmisten tyttäret eivät milloinkaan saa pimeän tullen juoksennella
pitkin katuja, ja eivätpä juuri sydän-päivälläkään. Everstillä, jossa
palvelin kymmenen vuotta, oli kaksi neitiä; näiden ei ikipäivinä annettu
myöhään liikkua yksin kaduilla, milloin seurasi heitä isä tai äiti, milloin
joku meistä palvelijoista tai everstin vanha, uskollinen passari. Ja
älkääpäs luulko, että heillä päivisin oli tapana seisoskella kadun
nurkissa lörpöttelemässä nuorten keikailijain kanssa, kuten
"huonompain" ihmisten tyttäret saavat tehdä!"
"Ei, mutta kuulkaahan toki, Katri neiti", keskeytti rouva Andersson,
hän, jonka oli onnistunut hankkia tytöilleen niin "hyvät paikat", "nyt
saatte suoda anteeksi, että minun oikein täytyy teille nauraa. Miten
voitte ajatella mahdolliseksi, että köyhät ihmiset toimittaisivat saattajia
tyttärelleen iltasin? Pitäisikö ehkä meikäläistenkin hankkia palvelija,
joka toisi armolliset neidet kotiin? Entä minä, mitä voin minä tehdä
tyttärilleni, jotka ovat muitten palveluksessa ja ehkä itse saavat lähteä
yksin sydän-öisin hakemaan neitejänsä kotiin?"
"*Ehkäkö*?" toisti Katri iskien tummat terävät silmänsä rouva
Andersson'iin, "Eikö rouva sitte tiedä, täytyykö heidän niin tehdä?"
"Mitenkä minä siitä tietäisin? Heidän tulee kaiketi tehdä, mitä
herrasväki käskee".
"No kai rouva tuntee lähemmin heidän isäntäväkensä?"
"En, en minä tunne ketään hienoja ihmisiä lähemmin,"

"Eikö rouva ole käynyt ottamassa selkoa siitä, minkälaisia he ovat,
ovatko he hurskaita vai jumalattomia?" jatkoi Katri katsoen vieläkin
rouva Andersson'iin järkähtämättömän tutkivasti.
"Minä olen kuullut, että he ovat kunnollisia ihmisiä", vastasi rouva
loukkautuneena, mutta samalla neuvottoman näköisenä.
"Kuullutko vaan? Te ette ole edes suullisesti puhutellut niitä, joiden
huostaan te olette uskonut tyttärenne. Kenties he, vaikka lienevät
muuten kuinka kunnollisia ihmisiä tahansa, saattavat olla siksi
ajattelemattomia, että lähettävät palvelustyttönsä yksin yön selkään
neitejä kotiin hakemaan, milloin nämä ovat vieraissa. Asiat *saattavat*
olla näinkin, sen minä sanon!"
"Niin, niin! Saattavatpa niin ollakin", vastasi rouva Andersson syvään
huokaillen.
"Teidän pitäisi, rouva, oikein hävetä jutellessanne tässä julki, miten
huono äiti te olette", sanoi Katri ankarasti. "Olisi minulla tyttö, joka
rupeaisi palvelukseen, niin totta minä tosiaankin lähtisin ottamaan
selkoa, *kenen* luokse hän tulee, samoin kuin herrasväkikin käy
tiedustelemassa tulevista palvelijoistaan. Asian toinen puoli on yhtä
tärkeä kuin toinenkin. Löytyy huonoa ja ymmärtämätöntä herrasväkeä,
samoin kuin laiskoja ja kelvottomia palvelijoitakin, se tietäkää! Ja nyt
te, hyvä rouva, jätätte oman lapsenne, jonka Jumala on asettanut teidän
kaitselmuksenne alaiseksi, vieraitten ihmisten haltuun, ettekä edes tiedä
mitään lastenne holhousta, ovatko he tätä vai tuota, palvelevatko he
Jumalaa vai perkelettä; ette edes mene heidän luokseen puhumaan
tytöstänne ja pyytämään heitä suojelemaan häntä ja pitämään häntä
silmällä. Ei kannata sättiä lakeja ja poliiseja ja itse istua toimetonna.
Niin, sanon vieläkin: rouvan pitäisi oikein aika lailla hävetä!"
Rouva Andersson ei vastannut heti, vaan punehtui hiusmartoon asti
Katrin puhellessa.
"Minä olen raatanut ja rehkinyt tyttöjeni hyväksi aina heidän
syntymähetkestänsä asti, olen totuttanut heitä tapoihin ja hyvään
järjestykseen,