Katajainen kansani | Page 7

paroonia ei hän ollut nähnyt kuin lapsena, sillä mieheksi
tultuaan oli tämä enimmän aikansa asunut ulkomailla, vaikka kyllä oli
kuullut lempeäluontoiseksi mieheksi häntäkin mainittavan. Oli hovin
huvivenhe joskus ohitse soutanut, mutta ei vielä milloinkaan maihin
laskenut.
Sentähden ilostui ukko suuresti, kun eräänä kesäpäivänä muutamia
vuosia vanhan paroonin kuoleman jälkeen näki tutun venheen lähtevän
liikkeelle hovin rannasta toiselta puolen järven ja soutavan suoraan
nientä kohti.
Arvaten nyt nuoren paroonin sieltä vihdoinkin tulevan isänsä vanhaa
ystävää tervehtimään, riensi hän niemen nenään vastuuseen ja asettui
seisomaan kivelle, jossa ennen aina oli vanhan parooninkin venhettä
vastaan ottanut ja sen kokan kivien lomitse rantaan ohjannut.
Mutta ne eivät laskeneetkaan siinä kohden maihin, eivät näkyneet häntä
huomaavankaan, kulkivat vain hoilaten ja nauraen ohi ja astuivat vasta
niemen kainalossa lahden pohjassa maihin. Niitä oli puolikymmentä
nuorta herraa venheessä. Yksi istui keskellä venhettä muita ylempänä,
muut tuhdoilla alempana. Perässä olija oli sotaherraksi puettu,
soutamassa oli kartanon isäntärenki ja kokassa seisoi kolme isoa koiraa,
ahneesti maihin vainuten.

Koirat hyppäsivät ensiksi maihin, niin että vesi jaloissa roiskui. Sitten
soutaja ja herrat. Niillä oli kaikilla pyssyt ja ne olivat nähtävästi tulleet
metsästämään. Miettiessään, mitä hänen olisi tekeminen, mennäkö
vastaan vaiko jäädä tupaansa odottamaan, kuuli ukko ulahduksen
metsästä ja hetken kuluttua tulivat koirat avosuin jänistä edellään ajaen.
Jänis turvautui tuvan suojaan ja siinä nitistivät koirat seinää vasten sen
hengiltä. Ukko tunsi jäniksen elättijäniksekseen, joka oli jo monta
vuotta hänen tupansa ympärillä asustanut. Samassa tulivat herratkin
metsästä juosten. Niistä ei ollut yksikään vanhan paroonin näköinen ...
ei se toki vanhan paroonin poika tuolla tavalla taloon tulisikaan ... mitä
lienevätkään muita herroja... Ja ukko oli vähän närkästynyt, kun kysyä
kivahti:
--Kenen luvalla te täällä koirillanne minun elättejäni revitätte?
--Kenen luvallako? toisti eräs herroista hiukan ihmeissään. Eikö tämä
ole kartanon maata? Mutta kuka _sinä_ olet, ja kenen luvalla sinä olet
täällä?
--Minä olen se Niemen äijä, ja luvan täällä olemiseen antoi minulle
vanha parooni ....
--Minä olen kartanon uusi vouti.
--En tuntenut, kun en ole ennen nähnyt.
--Nyt hänet tunnet!
--Se on se vanha höperö, jota vanha parooni aikoinaan suosi niin, että
hän näyttää menettäneen kaiken kunnioituksensa--selitti se sotapukuun
puettu herra, joka oli istunut venheen perässä.--Se on yksi hänen
»harvinaisuuksiaan.»
--Joka meidän siis on lupa realiseerata niinkuin kaikki ukko vainaan
muutkin kokoelmat.
Herrat nauroivat voudin sukkeluudelle; ja kun koirat samassa saivat
uuden jäniksen ajaakseen, riensivät herrat haukkua kohti.
Ukko jäi seisomaan tupansa ovelle. Hän kuuli pauketta ja huutoja ja
kaadettujen jänisten rääkynää ja koirain tappelua saaliista. Ja hän
ajatteli niitä aikoja, jolloin vanha parooni itse oli istunut hänen
vieraanaan ja kiitellyt hänen pirttiään ja kehunut vierailleen hänen
kapineitaan. Ajatteli sitäkin, miten hän nyt veronsa maksaa, kun herrat
itse ottavat kaikki, mitä oli otettavissa. Ajat olivat hänen mielestään
melkoisesti muuttuneet.
Vihdoin lakkasi laukominen metsässä, ja herrat ja koirat tulivat takaisin

tuvalle. Lupaa kysymättä ja häntä itseään huomaamattakaan kantoivat
he pirtistä ulos pöydät ja penkit ja asettuivat pihamaalle eväitään
syömään ja juomiaan nauttimaan.
--Olkoot, tottapahan menevät, kun aikansa elämöivät, ajatteli ukko ja
istahti loitommalle.
--Kahdeksan jänistä kahdessa tunnissa! puhuivat herrat. Tulos ei ole
huono. Meidän on tultava tänne joka vuosi. Mutta on se vähän
vanhanaikainen tämä metsästyspaviljonki!
--Se on revittävä ja sijaan rakennettava uusi, sanoi vouti mahtavasti. En
ole joutanut tästä asiasta ennemmin huolta pitämään.
Ukko ei malttanut enää olla vaiti.
--Tätä ei revitä, sanoi hän astuen esiin.
--Sinäkö sen kiellät?
--En minä, vaan vanha parooni. Tämä tupa on oma rakentamani, ja
minulla on lupa sen päälle, että saan siinä asua kuolinpäivääni.
--Minä teen tällä maalla mitä tahdon. Ettet kuitenkaan tulisi mitään
kärsimään, annan sinulle luvan asua uudessa paviljongissa ... ja se on jo
enemmän kuin ansaitset. Jos et siihen tyydy, saat mennä tiehesi.
--En tyydy! Enkä mene tiehenikään.
--Häädämmekö hänet heti? kysyi se sotilaspukuun puettu
mies.--Pontus!
Yksi herrain suurista koirista kohotti jo päätään ja murahti.
--Antakaa hänen olla! sanoi vouti. Ukko on houkko.--Sääli, ettette
sallinut ... se olisi mennyt yhdessä käden käänteessä.
Hän oli sytyttänyt sikarinsa, pistänyt kädet taskuunsa ja oikaisi
jalkojaan mukavaan asentoon pöydän alle. Silloin sattuivat hänen
silmänsä karhun kuvaan tuuliviirissä.
--Mitäs tuo on? Ja tuo toinen oven päällä?
--Se on hänen »vaakunansa», selitti isäntärenki. Hän kuvailee olevansa
aatelinen.
--Oliko hänellä siihenkin paroonin lupa?
--Vanha parooni oli leikkisä mies...
--Siitä ainakin sallinette minun tehdä lopun samassa. Vai tahdotteko
itse?--ja sotapukuinen herra ojensi pyssynsä voudille.
--Olkaa vain hyvä! sanoi tämä.
Sotapukuinen herra tähtäsi ja laukaisi alas karhun kuvan viirin nenästä.
Toinen laukaus lohkaisi saman kuvan oven päältä.

--Kaksi karhua ja kahdeksan jänistä! Pankaa, isäntärenki, nämäkin
jahtilaukkuun!
Herroista oli se niin hauskaa ja sukkelaa, että he sille nauraa hohottivat.
Ja kun heidän huomionsa kerran oli kiintynyt ukon tupaan, niin
ryhtyivät he sitä lähemmin tarkastamaan. He vetivät esiin tuohesta
tehdyt kontit, virsut ja kaikki muut ukon tekemät omituiset kapineet ...
mokomia hullunkurisuuksia he eivät olleet ennen nähneet. Koko
tuparakennus oli heistä sekä ulkoa että varsinkin sisästä mustine
seinineen ja nokisine kattoineen kauhean ruma ja typerä.
--Mitäs herrat sitä moittii, kun