Katajainen kansani | Page 6

virkkanut, mutta ei äijän äkäiseltäkään näyttänyt. Reen eteen
valjastettiin se hänen hevosistaan pienin, joka nyt lähemmin katsoen
huomattiin olevan suomalaista rotua, vaikkemme sitä outojen valjaiden
alta olleet äsken semmoiseksi tunteneet. Konkarit sidottiin

marhaminnasta reen perään. Aisoihin ja länkiin ja luokkiin kiinnitti
kuski omat kulkusensa, ettei heidän toki luultaisi kokonaan Suomen
kyydillä ajavan, niinkuin sanoi.
Rinnusta kiinni vetäessään puhui kuski hevosen kaulan alitse isännän
korvaan, joka häntä auttoi:
--Älkää olko tietääksennekään, mutta minä käännytänkin sen tästä
takaisin ... ei se sitä huomaakaan, sama sille, minne ajetaan, kunhan
ajetaan ... luulee läpi Suomen ajaneensa, kun kotona ollaan, ja antaa
hyvät juomarahat, kun näin pian päästiin ... näkyy jo saaneen tarpeensa
Suomen teistä ... saatte olla huoletta, ettei enää tule takaisin...
Mutta ohjiin tarttuessaan ja kuskipukille hypätessään huusi hän meille
kuin viran puolesta:
--Pois tieltä, kollot! Herra käskee sanoa, että kun hän ensi talvena tulee,
kuulette siitä jo edeltäpäin, saatte jo viikkoja ennen luoda tien kahta
syitä leveäksi ja itse seistä kahden puolen hatuttomin päin kunniaa
tekemässä! Hyvästi, tsuhnat!
--Onnea matkalle! huusimme kaikki yhteen ääneen heidän jälkeensä.
Käykää vain vastakin talossa! Parhaina vieraina teitä pidämme, kun
taidolla tulette ja maassa maan tavalla kuljette!
1899.

NIEMEN ÄIJÄ.
Hän oli omituinen ukko ja erosi suuresti vanhan paroonin muista
alustalaisista. Hän oli pienikasvuinen, tihrusilmäinen, vähän vääräsääri,
juureva, harvapuheinen ja hidas eikä yleensä erittäin rakastettava.
Paroonin muiden alustalaisten kanssa ei hän koskaan seurustellut eikä
nauttinut heidän suosiotaan.
Mutta vanha parooni piti hänestä ja suosi häntä ilmeisesti. Hän oli
antanut ukolle asumapaikaksi erään niemen samasta järvestä, jonka
rannalla hovin kartanokin oli, ja siitä sanottiin ukkoa Niemen äijäksi.
Siihen hän oli tupasensa rakentanut, ja sekin oli erilaisempi kaikkia
muita tupia paroonin aluskunnassa.
Parooni, joka oli harvinaisuuksien keräilijä ja kokeili kaikenlaisilla,
soudatti itsensä usein vieraineen ukon niemeen tätäkin »harvinaisuutta»
heille näyttääkseen. Kaiken maailman korkeat herrat saivat silloin
nähdä, mitä eivät olleet koskaan ennen nähneet. Saivat nähdä
sisäänlämpiävän pirtin, joka oli samalla sauna ja riihi ja joka kuitenkin

oli niin puhdas ja soma, etteivät osanneet kyllin kiitellä. He tulivat
melkein liikutetuiksi ukon luona istuessaan ja hänen tyyntä ja älykästä
puhettaan kuunnellessaan ja haikailivat aina lähtiessään sitä, etteivät
saaneet sinne iäkseen jäädä ja elää muusta maailmasta erillään tässä
yksinkertaisessa majassa. Ukon kaikki kapineet ja työkalut, niinkuin
puukupit, astiat, kirveet, mutta erittäinkin tuohesta tehdyt kopsat, virsut
ja kontit, jotka kaikki olivat hänen omia tekemiään, olivat heistä aivan
erinomaisia. Kaikkia niitä näytteli parooni kehuen, melkein niinkuin
olisivat ne olleet _hänen_ tekemiään, ja lisäsi aina ylpeillen, että siinä
on ainoa ihminen koko hänen laajalla alueellaan, joka tulee omillaan
toimeen, joka ei koskaan mitään pyydä ja jolle ei koskaan ole tarvinnut
mitään apua antaa. Ja hän rakasti sen johdosta päätellä ja selitellä, että
kun joku alunpitäen on saanut oikein luottaa omaan itseensä ja kun
hänelle yhä edelleenkin oikeus ja tilaisuus siihen annetaan--niinkuin
hän on tälle äijälle antanut--on semmoisesta tilanhaltijalle paljon
suurempi hyöty kuin kymmenestä muusta, jotka kyllä ehkä suuremman
veron maksavat, mutta joita täytyy vähän väliä tilan puolesta auttaa ja
holhota. Se oli paroonin mieliohjelma tämä, jota hän oli koettanut
toteuttaa muidenkin suhteen, vaikkei menestys vielä ollut toiveita
vastannut, ne kun kaikki muut, paitsi tämä ainoa äijä, olivat tottuneet
kaikissa puutteissaan häneen ja aina vain häneen turvaamaan.
Sentähden sanoi hän tämän yhden vanhan ukon tuottavan itselleen
suurempaa iloa kuin kaikki muut sadat alustalaiset yhteensä.
Lähtiessään ukon luota näytteli parooni vielä vierailleen ukon
»vaakunaakin». Se oli karhun kuva, joka oli puuhun leikattuna naulattu
oven päälle ja joka seisoi kahdella jalalla viiritangonkin päässä tuvan
katolla.
--Hän kuvittelee olevansa hiukan niinkuin aatelia ... vaakuna aivan
niinkuin minulla itsellänikin porttini päällä ... en ole tahtonut sitä
viatonta iloa häneltä kieltää, varsinkin kun ukolla on tavallaan oikeus
karhun kuvan käyttämiseen tämän tupansa katolla. Tällä samalla sijalla,
missä pirtti on, oli ennenmuinoin karhun pesä. Hän tappoi karhun ja
pyysi itse saada tehdä havumajan siihen, kunnes saisi tupansa valmiiksi.
Sen jälkeen eivät ole kontiot hovin karjaa repineet, ja palkinnoksi siitä
annoin minä hänelle tämän niemen, joka ennen oli ollut osa
metsästyspuistoani ja johon en sen vuoksi ole torppareita ottanut.
Pientä riistaveroa vastaan--eikä niin aivan pientäkään, sillä ukko pitää

melkein läpi vuoden meidät linnussa ja kalassa--on hänellä oikeus
täällä kaskia hakata, mutta kukaan muu ei saa täältä puutakaan kaataa.
Toiset aluskuntalaiset siitä nurisevat ja ovat suutuksissaan varsinkin
siitä, etteivät saa tällä niemellä kalastaa eivätkä metsästää. Tässä on
mainio kalavesi ja hyvä teerimetsä talvella. Joskus koettavat he ukolta
salaa täällä pyydystellä. Mutta silloin nousee äijä villiin ja tulla köpittää
valittamaan. Minä annan aina oikeuden ukolle, sillä minä tahdon, että
hänen saamiaan etuja ja oikeuksia pidetään arvossa.
Ja näin puhuttuaan lisäsi vanha parooni vierailleen:
--Ja minä toivon, että, jos kuolen ennen kuin ukko, poikani pitää
tahtoani pyhänä ja antaa ukon elää koskemattomassa pesässä
kuolinpäiväänsä saakka.
* * * * *
Vanha parooni kuoli ennenkuin Niemen äijä, ja nuori parooni peri
esi-isäinsä hovin kaikkine maineen ja alustalaisineen. Äijä suri
vilpittömästi hyvää isäntäänsä ja muisteli kaihoisin mielin hänen
hyvyyttään.
Nuorta