Karkurit | Page 8

kaunis olit, Ol'
katsees tyyni, vakava ja kirkas Kuin puhtaan neitseen, mutta uskallus
Kuin jalopeuran povessasi löytyi. Oi, tahtoisinpa ennen kuolemaani
Sua kerran syleillä, mun poikani! (Menee).
ELMA (yksin). Oi, tahtoisinpa ennen kuolemaani Sua kerran syleillä,
mun Tykoni! Mi ihanuus, kun murhe meitä painaa Ja muiden
onnettomuus reutoilee, On muistaa lempeet' kuvaa kultasemme, Mi
paistaa tänne mailta kaukaisilta Kyynelten sateen läpi. Oi, mun Tykoin,
Niin kaunis kuni päivä autuuden, Mink' hekuman sä sielulleni annat,
Kun muiston temppelissä kanssas käyn! (Hanna tulee.)

HANNA. Sisareni, minä tiedän sun sydämmes ahdingon; sillä kaikki
olen kuullut. Suo anteeksi!
ELMA. Hän on mua kohtaan ankara.
HANNA. Niin, ankara, ankara! Kuinka on mielensä näin muuttunut?
ELMA. Hän vimmoissansa etsii kuolemaa ja veriseen taisteloon
kiirehtii, jos en kättäni ja sydäntäni anna Niilolle.
HANNA. Mutta malta: et tarvitse kuin kirjoittaa nimes naimaliittoon, ja
isäs on pelastettu.
ELMA. Mutta mitä luvannut olen, täytyyhän mun viimein täyttää, jos
en häntä tahdo pettää?
HANNA. Muistelkaamme Niilon käytöstä tässä asiassa isääs kohtaan.
ELMA. Me olkaamme kuitenkin tekemättä väärin.
HANNA (erikseen). Olisko tämä vääryys ja synti?
ELMA. Huomenna hän tahtoo kuulla päätökseni.
HANNA. Ei, ei ole tämä synti eikä vääryys. Muista: Niilon hengen sun
isäs kerran lunasti melkoisen summan kautta, josta juuri alkoikin
köyhyytensä; nyt on hän, se kiittämätön heimolainen, tilaisuudessa
saman summan maksamaan takaisin ja perikadosta pelastamaan
perheemme, mutta eipä tee hän sitä, ellei hän palkinnoksensa,
saaliiksensa saa sydäntäs, se hävytön, kunniaton vintiö.--So'aistu on
isäs, koska ei hän kylliksi huomaa kaikkea ilkeyttä tämän kosijan
käytöksessä.
ELMA. Nytpä näen, kuinka suuri on vihan voima.
HANNA. Niiloon enemmin kuin Viitalan herraan hänen närkästyä
pitäis; mutta molemmille tapahtukoon oikeus. Että Niilo isällesi
maksaa, mitä hänen maksaa tulee, sehän ei ole muu kuin oikeus ja
kohtuus.--Tule, sisareni, ja rohkeasti itses varusta huomiseksi.
ELMA. Miten tulee minun tehdä? En tiedä, sisareni armahin.
HANNA. Neuvoani seuraa.--Tule! (Menevät vasemmalle.)

MUUTOS.
(Parooni Markuksen huone. Markus, Tyko, Pauli ja Yrjö tulevat
periltä.)
MARKUS. Sisään, iloiset herrani! (Huutaen vasemmalle.) Viiniä tänne,
poika! Paikalla!--Istukaat, vieraani, ja olkaat huoneessani kuin
kotonanne, Seinen-virran partahalla. (Istuvat ympäri pöytää. Viiniä
tuodaan.) Teidän muistoksenne, herrat!

YRJÖ. Herrat Gallian maalta!
PAULI. Teitä kiitämme.
TYKO. Kiitämme maljan edestä ja tyhjennämme sen pohjaan Suomen
kunniaksi.
MARKUS. Mille tuntuu teistä kylmä Suomenniemi?
PAULI. Meitä miellyttää tämä maa.
TYKO. Me sitä rakastamme.
MARKUS. Ihmeellistä kyllä. Mitä viehättävää ja merkillistä tarjoo
teille sen luonto?
TYKO. Paljon.
PAULI. Meitä haluttaa tutkistella kansaa, etenki sitä yhteistä.
MARKUS. Tiedänpä teidän sen uuden hengen lapsiksi, joka
parhaillaan on ympärileviämässä tässä Europassa ja joka viimein
valtakunnat ja kaiken järjestyksen kumoo ja ihmiskunnan hävitykseen
saattaa, jos ei sitä ajoissa estetä, kuristeta, että vaikenee hän
ijankaikkiseksi villivaltaansa saarnaamasta. Välttämättömät ovat täällä
etevyyden oikeudet ja säätyin pykälät. »Tee talonpojalle oikein, vaan
älä hyvin», se on vakuutukseni alamaisiani kohdellessa. Jumal' avita!
hälle oikeuden teen, en kynnen-mustan vertaa vääryyttä, mutta jos hän
pyrstöjänsä tahtoo röyhistellä, niin...
YRJÖ (erikseen). Katsos hänen silmäripseitänsä ja kauhistu. Nyt laukee
sieltä kova ampuma.--Fyr!
MARKUS (lyöden nyrkkinsä pöytään). Keppiä selkään!
YRJÖ. Haa!
MARKUS. Haa, Yrjö! Oletpa suuri veitikkä, sen tiedän, mutta pidänpä
sinusta, vaikkei löydy sinussa pisarata aatelisverta.
YRJÖ. Ei pisarata. Se on puhdasta, herra.
MARKUS (nauraa). Mutta juo, sinä junkkari. Juokaat, herrat.--Jos,
katsellessamme mailmaa, eri lailla aattelemmekin, niin olette nyt
kuitenkin vierainani, ja onneton se, joka teitä huoneessani loukkaa.--No,
mitä aattelette herrasta Kuuselassa, jossa kävitte eilen?
TYKO. Hän tuntui kelpo mieheksi.
MARKUS. Ja hän on kuitenkin pahin vihamieheni.
TYKO. Ikävä asia. Se tietysti häiritsee elämänne rauhaa.
MARKUS. Ei hätää.
TYKO. Epäilenpä. Mutta toivokaamme tämän vihan viimein
karkoittuvan kauvas ja ystävyyden astuvan sen sijaan.

MARKUS. Ennen teidän Ardenni- ja Pyreneanvuoret toinentoistaan
käyvät suutelemaan, kuin sovintoon me; ei elossa täällä eikä tuolla,
kylmän haudan toisella puolla. Tultuamme yhteen helvetissä,
säästämmepä perkeleiltä kaikki vaivat meitä kohtaan. Kas kuin me
oikein toinentoistamme siellä kouristelemme, niin laskevatpa
tulihaarunsa pimeyden enkelit ja katselevat meitä suurilla silmillä. Jos
joutuisimme yhteen taivaassa, joka tosin olis kepponen, niin toinen
meistä sieltä Pietarin ulospotkaista täytyis.
PAULI. Ankara viha, ja läheisimpien naapurien välillä.
MARKUS. Näistä tienoista hänet kohta siirrän, se on vallassani.
TYKO. Millä keinolla, herrani?
MARKUS. Tämä on asiamme: Vuotta viisitoista sitten lainasin hänelle
summan rahaa, luvaten sitä häneltä ei ennen vaatia kuin tämän ajan
mentyä, ja nytpä on se mennyt. Tuomio on jo kädessäni, ja kahden,
kolmen auringon kiertyessä on sekä talonsa että suurin osa irtaintansa
minun, ja maantiellä seisoo mies.--Triumf!
TYKO. Eikä armoa yhtään?
MARKUS. Viivytystä ei tiimaakaan, se on päätökseni.
PAULI. Herra parooni, teidän maljanne juon, toivoen teille onnea
kahden kartanon hallitsijaksi.
MARKUS. Minä kiitän, herra Bertram. Niitä kuitenkaan en hallitse
enään kauvan, kohta heitän kaikki ottopoikani haltuun.
TYKO. Äärettömästi lienee hän teitä kohtaan tästä kiitollinen.
MARKUS. Olenpa huomannut hänen rakastavan minua hellästi kuin
oma lapsi, ja sievä on käytöksensä kaikin tavoin. Ja kuitenki, vuosia
muutamia sitten, hän riehui niellen elon hekkumaa; mutta myrsky
asettui ja myrskyn jälessä tuli kaunis ilma.--Kiltti poika aina siitä asti,
koska otin hänet huoneeseni.
TYKO. Oman poikanne teiltä tempasi onni armoton?
MARKUS. Hänet