Karkurit | Page 9

tappoi sota.
TYKO. Ja siitä olette varma?
MARKUS. Uskottava asia. Tosin haastelee maineet ristiin.
TYKO. Jos hän palaisi kotihinsa takaisin?
MARKUS. Isän kotoa ei ole hänellä enää.
TYKO. Olettepa isänsä te.
MARKUS. Häntä en tunne, hänet olen hylännyt.
TYKO. Kova oli kaiketi syy tekoon niin kovaan teiltä.

MARKUS. Hän ei käyttänyt itseänsä isäänsä kohtaan niinkuin pojan
tulee. Piina ja kuolema! hän kihlasi vihamieheni tyttären, ja tästä sain
vasta tiedon koska hän jo oli sotaretkellänsä.
TYKO. Mutta jos hän ylenantais entisen morsiamensa?
MARKUS. Niin on hän vintiö, kaksinkerroin hänet hylkään.
TYKO. Mutta jos morsian hänet pettäis?
MARKUS. Yhtäkaikki; hänet olen hylännyt, ja siihen antoi hän mulle
syyn.
TYKO. Yhtä kysymystä olen mietiskellyt: Kylmeniskö koskaan
lemmen linna häntä kohtaan, jonka suonissa oma veremme virtaa?
(Hetken äänettömyyttä.)
MARKUS. Herra, hän on minun lapseni. Totta sanoen, häntä muistelen
usein. Urhea poika ja sanassansa pysyvä aina vimmaan asti; perintö
veressä.--Vaan, mitä päättänyt olen, seisoo, seisoo ijankaikkisesti. Tieto
aina päätöksessämme pysyneemme antaa ehjyyden tunteen, voiman
hirmuisen, ja katsanto säkeniä iskee.--Mitä, jos sanani söisin, jota
ennen en ole tehnyt? Mitä, jos kokoilija monivuotisesta kokouksestansa
äkisti kadottaisi puolen? Ei! Niin olkoon kuin määrätty on. Oma
poikani on perinnötön, ottopojalleni tulkoon kaikki.
TYKO. Mitä, jos nyt myöskin hän, näin sanon leikin vuoksi, rupeisi
kiehtomaan tätä kiellettyä hedelmää, siihen pakoitettuna sen sokean
jumalan nuolelta?
MARKUS. Kohta säätökseni kumoon, hän marssikoon Viitalasta, ja
kerjäläinen maantieltä saakoon kaikki.--Huomatkaa: kuoltuani on
suurin vihamieheni herrana tässä, jos ajoissa en katsoisi jonkun toisen
etua; sillä hän, jolta kerran sain hengen, ja hän, joka tätä herra Maunoa
on kantanut rintansa alla, he syntyisin olit samasta kohdusta.
TYKO. Ja sukuvihapa taitaa näyttää näin hirveän karvan.
MARKUS. Totta, mun herrani.--Mutta juokaat, te myös, herra Bertram,
ja poistakaat tämä alakuloinen muoto. (Niilo tulee.) Donnerwetter, mon
Cher Niilo! Oletko viimein kotona?
NIILO. Suokaat anteiksi, isäni, anteiksi, herrat. Viivyinpä kauvemmin
kuin tahdoin. (Istuu toisten seuraan.)
MARKUS. Mutta hikootpa, poikani.
NIILO. Sahastanne ratsastin yli kivisen mäen.
MARKUS. Nytpä jäähdytä kuumuutes; (Kaataa hänelle viiniä.) Tässä,
mies!--Ja nyt, herrat, juon minä pohjaan ja toivon teille hyvää yötä.

PAULI. Hyvää yötä, herra parooni!
TYKO. Maatkaat makeasti! (Markus menee vasemmalle.)
NIILO. Makeasti, mun isäni! (Erikseen.) Hyvä että menit. Nyt aika
huimaus; sillä tämän kohtuullisen elämän kautta, jota mun näyn vuoksi
tässä täytyy elää, itselleni liikamäärän kokoon voimia, ja mieli
temmeltää.--Mutta hyvällä tiellä ovat asiat; toivo paistaa kirkkaammin
kuin koskaan ennen. (Ääneensä.) Ystävät, tyhjentäkäät klasinne ja
täyttäkäät ne uudestaan jälleen. Minä paikalla kumoon kaksi. (Juo
pohjaan kaksi klasillista.)
TYKO. Olettepa vauhdissa.
NIILO. Vihoissani juon.
TYKO. Miksi vihoissa?
NIILO. Kirous! Tulenpa Kuuselasta, ja parastani olen koettanut
saattaakseni näitä naapureita sovintoon, mutta mahdotonta. (Juo.)
TYKO. Sammumattomaksi tuntuu heidän vihansa.
NIILO. Ijankaikkisesti.
TYKO (erikseen). Katsokaamme kuinka, hän itsensä tässä asiassa
kuvaa. (Ääneensä.) Ankara oli kaiketi tämän vihan alkusyy?
NIILO. Valtiolliset eriseurat sen synnyttivät. Jos teitä miellyttää, niin
tahdonpa teille kertoa tämän näytelmän, jossa minulla myös oli osa
toimintoon; sillä missä jotain uskallettavaa tarjotaan, siinä kernaasti
olen minä.--Mutta olenhan lapsikas haastellessani niskani poikki. Oh!
hyvät herrat, siitä, jota nyt käyn kertoilemaan, mun taidatte saattaa
hirteen; majesteetin rikoksesta, näettekö, niinkuin se kuuluis, ja syystä
kyllä, ystävät.
TYKO. Olkoon teiltä kertomatta se, jota katuisitte.
NIILO. Olettepa ystäviäni, ja menestykäät huoneessamme kauvan.
TYKO. Teissä olemme aina kohdanneet hyväntahtoisuutta.
NIILO. Iloinen maljanne, toverit! (Juovat.) Juo urheasti, mun Yrjöni.
Sinä tiedät kaikki.
YRJÖ. Yhtä ja toista, mutta siitä ei mitään.
TYKO. Hänen poskillansa jo viini hohtaa.
NIILO. Näin oli tapaus, kumppanit: Jommoinenkin aika sitten, koska
olin vielä nuorukainen, mutta sydämmellä liekehtivällä ja kunniata
himoova, viskasi kohtalo meidät, herra Markuksen, Maunon ja minut,
hovi-ilmaan, jossa silloin kiivaasti riehui eriseurain myrskyt. Samaan
liittoonpa kuuluimme silloin Markus ja minä, niinkuin nyt ja

ainakin.--Olipa tekeillä nerokas tuuma, taitava juoni, tarkoittaen
kumota silloisen hallituksen ja tuon aatelistolta oikeudella vihatun
talonpoikakuninkaan ja jälleen teloillensa saattaa asiain entisen
tilan.--Päämaalia kohden jo kaikki tarkasti kulki, mutta astuipa äkisti
eteemme tuo tuntoarka Mauno ja katkaisi juonemme. Hän vainusi
aikeemme ja uhkasi ilmi-antaa koko seikan, jos emme kohta pysäyisi
kapinoitsemasta. Häntä uhkasimme takaisin, sadattelimme asiaa
pitämään salassa, mutta turhaan, järkähtämättömästi kävi hän
lupauksensa täyttämiseen. Silloin julmistui Markus, vetosi miekkaan, ja
pian kohtasivat nuoruuden-ystävät toinentoisensa taistelotanterella,
jossa kiukkuinen onni Markuksen haavoitettuna maahan kaatoi. Niin
tapahtui, ja siitäpä heidän ääretön vihansa.
TYKO. Ja siihen myös päättyi valtiolliset tuumanne?
NIILO. Kaikki. Mutta pahoin olin sekaunut asiaan minä, jonka sija oli
etunenässä. Köysi tai pyövelin kirves ei ollut enään kaulastani kaukana.
PAULI. Te pelastuitte kuitenkin.
NIILO. Hän, joka mun vaaraan saattoi, mun pelasti taas.
TYKO. Herra Mauno? Uskonpa hänet yleväksi mieheksi.
NIILO. Sydän kultainen ja rehellinen mieli on miehellä, se
vihansuopansakin myöntää täytyy.--Häntä kaiveli, että hän tiesi
saattaneensa piilun heimolaisensa niskalle, ja huomasi, että rahalla,
joka paljon voi, henkeni vielä taitais lunastua. Siihen tarvittava summa,
jolla juuri hän aikoi maksaa velkansa Markukselle, oli hänellä kädessä
ja sillä hän mun päästi kuolemasta, hän mun sitoi ja päästi.--Tässä istun
nyt, kohta haltiana Viitalan ja Kuuselan. Mutta peijakas! viskaisenpa
pian kaikki kädestäni taas. Minä Onnetarta kiusaan.