Karkurit | Page 7

palvelijaa, joka ei ole nenäkäs ja kopea? Niin on ollut mailman alusta.

MARTTI. Siis elämän järjestys, jota meidän täytyy kärsiä.
MAUNO. Mieltäni sä ärsytät, käy toimees, ukko, ja ole koskematta
asioihin, joita et käsitä.
MARTTI. Oikein, herra parooni. Suutari pysyköön lestissänsä.--Minkä
hinnan määräätte sianporsaistanne?
MAUNO. Mene hiiteen, porsaines ja tallukkoines! Huolisinko niistä
nyt? Ne hautaa suohon, tahi käske joukko perkeleitä ne syöksemään
järveen korkeimmalta vuorenjyrkältä.
MARTTI. Siihen ensimmäiseen toimeen on minulla huono selkä,
toiseen taasen huono usko. Yhteen perkeleesen uskon vaan ja hän on
Viitalassa, se vanha lohikärme. Hänpä meiltä riistää niin hevon ja härän
kuin emakon naskinensa, jos ei kitaansa viskata viatonta,
lempeäsilmäistä karitsaa.
MAUNO. Martti, nyt tahdon jäädä rauhaan.
MARTTI. Jumalan rauhaan! herra parooni.
MAUNO. Tätä tietä, ja käske tänne tyttäreni.
MARTTI. Karitsan saatan uhriksi valmistettavaksi. (Menee
vasemmalle.)
MAUNO (yksin). Sä sitkeä ja uppiniskainen kami! Kuitenkin pelkään
sun aavistavan oikein, pelkään että murheellisen tulevaisuuden
lapselleni rakennan. Mä tiedän, ettei hän tätä miestä taida lempiä.
Pitääkö siis minun väkivoimin häntä syöksemän tahi ulos huoneestani
Viitalan verikoiralta syöstyksi tulla? Mitä teen? kahden
virran-kierroksen keskellä väikyn. (Elma tulee vasemmalta.)
ELMA. Min tahtoo isäni?
MAUNO. Käy likemmä Mun tyttäreni; asian tärkeän, Mi kaiken
elämämme onneen koskee, Nyt sulle ilmaisen, mun Elmani.
ELMA. Ja otsallanne vallitsevi yö, Ja kauheasti vääntyy huulenne. Mun
sydämmeni katkerasti kärsii, Kun muotonne näin synkeänä nään. Oi
taivaan armo, paista hänen päällens Ja poista tämä mielen pimeys!
MAUNO. Niin, armo taivahan ja taivas selvä On täällä kohta ainoo
suojani; Mut taivaan kans' on tunnoton ja kylmä Ja kylmempi viel'
armo jumalten. Nyt tietä häviön kaikk' ryntäin käy Ja meill' ei ole pesää
eikä luolaa Kuin metsän elävillä; eteenpäin Vaan astelkaamme aina.
Niin on laita. Sä otat kätees mytyn, minä sauvan.
ELMA. Mut emme epäele kuitenkaan.
MAUNO. Hän ei mua siirrä huoneestani! Kuule, Mun lapseni, mi on

nyt päätöksein. Mä riitaveljein kanssa miekastelen, Ja jos ei kaadu hän,
niin kaadun minä; Ja kaikki hyvin sitten; väsynyt On rauhakammioonsa
ehtinyt.
ELMA. Ja tämä ompi vakaa päätöksenne?
MAUNO. Jumal' avita! Mä hänen lävistän Tai nielee oman verein
musta multa.
ELMA. Mua ennen päästä täältä, kuolema, Kuin näitä hirmutöitä
näkisin.
MAUNO. Toki löytyy pelastukseen yksi tie, Mut yksi vaan, ja sinulla
on voima Se avata, jos tahdot.
ELMA. Sanokaat, Mill' ihmetyöllä tämän tehdä taidan. Mä kaikki
onneksenne alttiiks annan Ja valmis olen mihin vaaditte, Pait käymään
vastoin Luojan käskyä.
MAUNO. Siis huomaa mitä sanon. Herra Niilo Sua ankarasti lempii,
jumaloitsee; Hän sydämmensä tunteet polttavat Sua kohtaan isällesi
ilmoitti, Ja silmänsä kuin kaksi tulta leimus. Suo sydämmes ja onnes
hänen huomaans Ja naimakontrahtihin nimes piirrä, Niin pelastettu
ompi isäs vanha; Niin, kohta, paikalla, Kun nimes liittokirjassa vaan
löytyy.
ELMA. Mun isäni, Mä häntä koskaan lempiä en taida.
MAUNO. Miks' et?
ELMA. Mun sieluni on häntä vastaa.
MAUNO. Oi! keskustele sä vaan sielus kanssa Ja poista tummat,
mielettömät tunteet. Mä tiedän, tämän miehen luonnossa On paljon
ylevyyttä löytyvä, Jos luulemmekin ylenkatsetta Tai röyhkeyttä tai
senlaista muuta Hänen uroskasvoissansa huomaavamme.
ELMA. Mun lempein ijankaiken leimuaa Vaan häntä kohtaan, jolle
kerran vannoin Uskollisuuden valan kuolemaan; Sen vannoin minä ja
sen vannoi hän.
MAUNO. Mun saattaa närkästymään tämä puhees. Sun valasi on tyhjä,
mitätön, Kosk' isäs tietämättä kihlauit, Ja onnes liitit vihamiehein
poikaan. Mut jättäkäämme tämä. Kuinka hyväns, Sun sydämmesi
hirmuvaltias En olla tahdo.-- Siis synkeet tunturit mun piirittää Ja
toivontähti ijankaikkiseksi Nyt kovan onnen mustiin pilviin sammuu.
Mut kohta vuotaa veri koskena, Ja tulkoon kuolema ja helvetti!
ELMA (polvillaan isänsä edessä). Mun armas isäni, ma rukoilen,
Vieroittakaatte mielestänne pois Tää verinen, tää julma kostotyö.

MAUNO. Mä tytärtäni rukoilen, mut turhaan.
ELMA. Te multa mahdotonta rukoilette.
MAUNO. Sä multa mahdotonta rukoilet. En anna itseäni kaahata, Kuin
koira huoneestani ulos, Sen miehen kautta, jota vihaan; En myönny
siihen.
ELMA. Me nöyrtykäämme sallimuksen alle, Niin rauha jälleen
sydämmiimme palaa. Oi! jättäkäämme koto tämä Ja itsellemme toinen
etsikäämme. Se vaikk' on pieni maja, mutta ilo Ja rakkaus ja levollinen
mieli On majassamme uskollinen vieras. Ja hallituksesta tän pienen
huoneen, Sen asujanten ravinnosta aina Mä, kasvinsisareni kanssa, Oon
äitillisen huolen pitävä. Osaamme kutoa ja neuloa Ja kullall' ommella,
ja askareihin Jo aikaisin mä olen tottunut, Ja siitä kasvatustanne mä
kiitän. Siis älkäät murehtiko, vapaasti Vaan ottakaamme vastaan
kohtalomme.
MAUNO (erikseen). Haa! tämä sattuu, osaa kaikkialle Kuin säteet
aurinkoisen kultaloimost'. Vaan eipä auta, jyrkkä olla täytyy, Takoa
kiinteästi viimeiseen.
ELMA. Te ootte äänetön.
MAUNO. Mun tyttärein, Nyt sanojasi menettelet hukkaan, Mun
päätöksein on järkähtämätön, Ma lujana kuin ikivuori seison.
ELMA. Te olette mun armas isäni.
MAUNO. Nyt en ol' armas; tuho lähestyy Mun huonettain, ja karkaista
mun täytyy Nyt sydämmeni kovaksi kuin teräs.-- En kärsi tätä. Ylös,
tyttärein, Ylös paikalla, ja heitä rukoukset. (Elma nousee ylös.) Nyt
jääköön tähän neuvonpitomme, Mut huomenna sä lausu päätökses. Ja
tätä ellös unohda: Jos tahdot, niin mun taidat pelastaa, Jos et, niin
kuolen tahi kuoletan. Oi, kuolon sylihin mä halaan päästä!-- Mun
poikani, mun Paulini, jos kerran Sun vielä näkisin.--Sä