Karkurit | Page 5

en juuri kärsis muilta. Mutta kuule
syyni. Koska, lähteissäni sotaan, jätin jäähyväiset tälle neidolle, me
silloin vannoimme valan niin korkean ja pyhän, että hän, joka sen
rikkoa taitaa, ei ole ansaitseva tulla rakastetuksi, ei, vaan
kirotuksi.--Tämän uskollisuuden lupauksen teimme. Alköön
houkutelko sydäntämme kenkään muu, vaikka eroittaisi meidät onneton
kohtalo ijankaikkiseksi, vaan muisto lemmestämme ainoa ilomme
olkoon aina kuolemaan. Sen vannoimme esi-isiemme luitten, oman
tuntomme ja kuolemattoman sielumme nimessä, ja todistajiksi
huusimme Jumalan ja taivaan.
PAULI. Ankara vala!
TYKO. Tämä tapahtui kunnaalla siellä, josta maantie alas lakeuteen
kärmeilee ja äärettömän kauas silmä ehtii. Ja oli se ilta sunnuntain, ja
pimeät pilvet, raskaasti kiiriskellen ylitsemme, peitit korkeuden kannen.
Kaunis oli silloin impi rinnoillani; katseestansa säteili taivasten autuus
ja kainosti leikitsi lempi huulillansa.--Ihanata oli tätä iltaa muistella.
Mutta, neito, oletko nyt saastuttanut nämät muistot? Siitä tahdon
varmuuden ennenkuin sun haltuus onneni heitän.

YRJÖ. Jos impesi nyt toiseen katsahtaa, niin mitä aiot? Käyt kaiketi
kamppaukseen miehes kanssa?
TYKO. Jos narri olisin. Mä valanrikkojaa kiroon, hänet ijäiseksi
unohdan ja toivon vielä toisen naisen löytyvän itselleni. Hänet unohdan,
vaikka olis hän kaunis kuin kesä-yössä Sulamit, vaikka katuiski hän
tekoansa ja maassa edessäni rukoillen matelis. Tämä kuule, taivas
korkea, tämä lupaukseni on, ja, se tietään, ennen kuolemaan kuin siitä
poikkeisin mitä olen luvannut. Tämä avu, tämä into miehuuden on
tehnyt mainioksi sukuni, jonka mielilause on: »kuin kallio myrskyssä».
PAULI. Emmepä sua taida ohjata, sen tiedämme. Arpa on siis heitetty.
Ja jos kavaluutta löydät, missä uskollisuutta toivoit, niin pettäjää
kohdatkoon onnensa osa. Niin lausun, vaikka olen hänen oma veljensä.
TYKO. Äänettömyyden lupauksen tahdon teiltä. Huomatkaat: kuinka
vielä asiat muodostuneekin, niin älkäät tielleni käykö tekoani
hämmentämään; se luvatkaat.
YRJÖ. Nyt käytä itseäs miten mielit, minä olen vaiti.
PAULI. Sinä tiedät meihin taitavas luottaa.
TYKO. Nyt kotiin! Kotiin? Kotoa ei ole Tykolla; Niilo, se valtakunnan
petturi, on Viitalan poika ja perillinen.
PAULI. Isäni sen herjän kerran kuolon kidasta osti vapaaksi, ja siitä on
alku Kuuselan köyhyyteen.--Mutta rientäkäämme matkamme päähän.
TYKO. Heille esittelemme itseämme matkustavina vierailta mailta.
PAULI. Mistä maasta, veljeni?
TYKO. Franskan maalta.
PAULI. Ja vaeltelemme, tutkien kansakuntain eloa täällä pohjoisissa
maissa.--Tämän pelin synkeällä mielellä aloitan. Olkoon menneeksi!
YRJÖ. A la bonneheure! sinä franskalainen.--Onni olkoon tulitorninne
vielä, ja ne sumuiset pilvet, joita nyt eteenne kiiritellyt olen, pian
hälventykööt pois, ja sitä kirkkaampana loistakoon taivaanne taas!
(Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS.
(Parooni Maunon huone Kuuselassa. Niilo tulee sisään perältä.)
NIILO (yksin). Nyt parastani koetan, nyt on otollinen aika. Kovin
ahdistaa nyt parooni Maunoa Viitalan herra, ja sentähden tiedän
voivani häntä taivuttaa käyttämään itseänsä tahtoni mukaan tytärtänsä
kohtaan; ja tytär, isänsä onnettomuutta nähden, on viimein suostuva

vastaan-ottamaan tarjotun käteni. Ja sitten teitä yhteenkiihoitan, te
riitaveljet, kamppaukseen veriseen, toivoen siinä herra Markuksen
veren juottavan ahnetta tannerta; jos ei, niin onhan kädessäni henkes.
Peittäkäät pimeyteen tämä, te pimeyden henget, että kuolon-enkelin
työnä pidetään, vaikka ihmiskäsi katkaisnut on elämän kalliin
langan.--Haa! kauhistunko?--Ei, ei! niin käyköön, jos ei toisin onnistu.
Jos taistelussa et kaadu, mun elatusisäni, niin makeasti nukut jonakuna
myöhäisenä ehtoona, juotuamme kahden kesken kuin ystävät parhaat,
nukut uneen, josta ei heräy.--Viitalassa ja Kuuselassa vallita tahdon ja
kauniin Elman vaimokseni saada, se on se onnen kunnas, jonne ehtiä
tahdon. (Mauno tulee oikealta.)
MAUNO. Niilo!--Niin, tiedänpä mitä on sulla kerrottavaa, niin, niin,
maksun aika on mennyt ohitse ja parooni Markuksella on valta minut
karkoittaa talostani. Pantattu on tilani, ja ei riitä edes tämä, helvettiin
menee ehkä kaikki irtain myös, ja maantiellä seison.--Hän tahtoo niin
kiireesti kuin mahdollista tuomion käymään täyteen?
NIILO. Katkeruudella täytyy mun ilmoittaa, ettei hän teille enään suo
monen vuorokauden viivytystä. Nyt, saatuaan vihamiehestänsä näin
oivan nappauksen, hän iskee kiinni kuin kauvan ärsytetty karhu.
MAUNO. Ja hänkö käteeni kurottaisi kerjuusauvan! Ennen
kuolema!--Ei, miekka vasten miekkaa, niin joutukaamme yhteen ja
rakentakaamme Kalmalle verinen uhripöytä.
NIILO. Herra, muistakaat toki...
MAUNO. Kirous! Mitä elämästä täällä? Kaikki maistuu sapelle, kaikki
synkeälle näyttää; maan ja taivaan on vihan perkel mustalla
kauhtanallaan peittänyt ja tehnyt sydämmeni autioksi ja
katkeraksi.--Niilo, usko mitä sanon: koska nuoria olemme ja ylevät
aikeet poveamme polttaa, niin emmepä taida aavistaa, kuinka suuri on
elossa vihan voima, kuinka vaikea voittaa. Vihamiehemme muisto
meitä lakkaamatta vaivaa, meiltä riistää päivän hauskuuden ja yön unen.
Niin vallitsevat meitä himoin myrskyt, nimemme kuluu elämän kirjasta
pois--jos niin on kuin opetetaan--elämän kirjasta nimemme kuluu ja
sielumme saaliiksi joutuu pimeyden enkelille. Mutta voi! koska kohtalo
näin on niellyt olentomme pyörteisinsä, ken taitaa silloin kirkkaalla
otsalla seistä ja hymyillä, jos ei hän ole Sokrates?--Hän ryöstää minulta
tämän pienen, rakkaan turpeen, joka kerran omakseni suotiin, kalliin
synnyinmaan piirissä. Tämä aatos pyörryttää!

NIILO (erikseen). Nyt uljaasti esiinryngätä tahdon. (Ääneensä.) Ja
pelastuksenne on toki läsnä. Te ymmärrätte?
MAUNO. Ymmärrän. Summan, jonka velkaa olen Viitalaan, sä mulle
tarjoot, mutta tyttäreni hintana. Hävytön! muista että kerran melkein
saman summan sun tähtes menetin ja pelastin sun pyövelin kirveen
alta.
NIILO (erikseen). Nyt tahdon itseni teeskellä kuin mies. (Ääneensä.)
Tiedänpä, että väärin teen, Jumal' avita! sen teen, mutta kaikki lempeni
tähden. Oi, että sen voima