Karkurit | Page 4

kuin myrsky idän vuorilta, joista tullaan.--Tässä,
Yrjö, ystäväsi Tykon käsi.
PAULI. Ja tässä Paulin.
YRJÖ. Mitä!
TYKO. Älä levittele silmiäs. Näin on laita.
YRJÖ. Tuhat tulimmaista! mun täytyy uskoa.
TYKO. Uskoa sun täytyy mitä näet.
YRJÖ. Nyt kaiketi on suuri kirkastus auringossa ja kuussa. Toverini,
terve tuhannet kerrat! (Syleilevät.) Itkenkö? En! Ilovalkeana katsantoni
loistakoon!--Mikä onni on teidät saattanut tähän?
TYKO. Karkureina otsilla terästetyillä tulemme Uraalin kaivannoista,
lentäen kuin lohikärmeet luolistansa me tulemme, ja tässä on viimein
tiemme pää.
PAULI. Siis saamme nyt sinulta tarkemmat sanomat.--Isämme,
elävätkö he?
YRJÖ. Terveenä ja raittiina.
TYKO. Morsiameni, hän elää myös, sen tiedän, sen paimenelta kuulin.
Elääkö hän?

YRJÖ. Se murheellinen, mutta jalo kukkanen. Hän elää.
TYKO. Hän ennen, niinkuin muistan, mielellään lumivalkeaa liinaa
päässänsä kantoi.
YRJÖ. Senkaltainen usein vielä nähdään hänen tumpuria kihariansa
verhoovan.
TYKO. Siinä haamussa on hän väikkynyt sieluni silmän edessä
sinisissä kaukaisissa saloissa täällä.--Yrjö, me olemme tehneet
miehuullisen retken, jonka unohduksen yöhön ei jäämän pidä.
YRJÖ. Teitä onni on ohjannut.
TYKO. Mutta kourilla kovilla. Paljon sulle vielä kertoilemme tästä
tiestä. Mutta muista asioista nyt.--Mitä kuuluu itselles, miten elät?
YRJÖ. Omalla turpeellani, ja milloin kuleksin ympäri metsissä, joissa
luotini jo on veristänyt monen kyynysilmäisen kontion.
PAULI. Olet jättänyt siis kirjas ja tieteellisyyden tien?
YRJÖ. Peijakas! elävässä kirjassa nyt tutkiskelen rakkauden oppia, ja
hedelmiä se kantaa.
TYKO. Oletko nainut?
YRJÖ. Korean, ruskeasilmäisen heilakan, joka on kasvanut
kunniallisen talonpojan katon alla, niinkuin hänen rakas aviopuolisonsa
itse.
TYKO. Toivoni on ettet ole tehnyt kaduttavaa liittoa.
YRJÖ. Täysverinen, terve ja raitis kuin vuorivuohi on nuori
vaimoni.--Asia on tämä: Useinpa metsän ihanassa hämärässä
kohtasimme toisiamme. No, kuinka hyvääns; mutta täytyipä siitä äkisti
tulla vihkiäiset. Kuitenkin on kaikki hyvin, häneen tydyn. Eläköön
aviosääty! Siihenpä astuu kohta Tykokin, jos hän lupauksessansa on
luja. Mutta riennä, ettet saa pyhkeillä leukaas.
TYKO. Mitä tarkoitat?
YRJÖ. En juuri mitään. (Erikseen.) Nyt ehkä haastelin tyhmästi. Mutta,
tuhannen peeveliä! enhän tiedä mikä nyt on viisaammin tehty, joko
salata kaikki, vai ilmoittaa, kuinka on laita.
TYKO. Hän ei ole siis kestänyt koetusta?
YRJÖ. Mitä! Mistä päätät niin?
TYKO. Sun puheestas ja katsannostas.
YRJÖ. Hän vastaanottaa sua riemulla.
TYKO. Sinä juonittelet, haastelet vältteliäästi. Maa ja taivas! Nyt vetää
iloni henkeänsä syvästi ja vartoo mitä tuleman pitää.--Oi Yrjö! Jos mua

pidät ystävänäs, niin sano kaikki, kaikki kätkemättä mitään. Selvällä
vedellä tahdon purjehtia, nyt liioinki koska pitkän matkani pää on näin
läsnä. Sentähden, jos uhkaisi minua vielä joku vaarallinen kari, niin
osoita se mulle, etten itse satamassa joudu haaksirikkoon. Yrjö, Yrjö!
ystävyytemme nimessä sua vannotan ilmoittamaan kaikki.
PAULI. Se tee, Yrjö; paras aina tietää totuus.
TYKO. Kirkas totuus, kirkas!
YRJÖ. Kuule sitten ja ole tyyni.
TYKO. Niin olen.
YRJÖ. Tietäkäät, että viha niinkuin musta muuri vielä eroittaa Viitalan
ja Kuuselan. Tiedon, Tyko, sai sun isäs salaisesta kihlauksestas
Kuuselan tyttären kanssa, siitä hän julmistui, perinnöttömäksi sun
julisti ja ottopojaksensa valitsi heimolaisenne, Niilon.
TYKO. Onpa murheellista tulla hylätyksi isältä; tämän taidan kantaa
kuitenkin, se tosin musertaa sydäntä, mutta ei katkaise elon hermoa,
mutta jos pimenee multa aurinko, josta henkeni valkeus tulee, niin
kaikki hyvästi jääköön.--Mutta taidanpa kantaa tämänki, taidan kyllä
kuin kylmä kraniittipylväs. Sentähden, nyt anna kaikua sanomista
pahimman, sano että Elma on mun pettänyt, ja niin kukista se
toivonlinna, jonka äsken rakensin ja jonka huipun ympärillä purpuraiset
pilvet hohti; alas työnnä kaikki.
PAULI. Mikä käännös olis tämä meidän onnessamme!
YRJÖ. Mikä kiukkuinen voima saattoi mun tähän teille tuomaan näitä
kiusan tietoja ja samentamaan ilojuomaanne näin!
TYKO. Nytpä tiedämme sitämukaan itsemme käyttää kotihin
tultuamme ja taidamme kenties kaikki vielä parhaaksi kääntää. Nyt
aluksi me muukalaisina, tuntemattomina oleskelemme isäimme
huoneessa, koetellen heidän valtasuontansa, joiden kanssa joudumme
tekemiseen.--No, mitä tiedät Elmasta? Ken astuu esiin mulle
kilpakosijaksi?
YRJÖ. Sulle asian kerron, jonka kuitenkin pidän mitättömänä, mutta
kerran luvattuani sulle ilmoittaa kaikki, niin tahdon sen kertoa.--Tämä
Niilo, joka toisen perustalla nyt ylpeilee, mulle ilmoitti kerran, koska
viini hänen aivossansa kuohui--selvänä hän kyllä taitaa vaikenemisen
konstia--että sekä Elma että Kuusela ovat viimein hänen. Riemuten hän
kertoili neidon lemmistyneeksi häneen auttamattomasti. Häneltäpä
kysyin, olisko tämä visseytensä perustettu neidon omiin lupauksiin.

»Hm», hän sanoi, »sen näen ulkokirjoituksesta, ja mitä isään kuuluu,
niin tiedänhän, että raha nyt niinkuin ennenkin on tekevä ihmeitä», niin
hän haasteli, mutta luulenpa hänen erehtyvän. Ja jos myös neito olis
häneen taipuva, niin asia ei käy päisin Niilon elatusisän tähden, ja
kaikkea rikkauttansa ei se poika lemmellensä uhraa.
TYKO. Ihastuttaa taitaa tämä neito, voimallisesti ihastuttaa.--Nyt
vakoojaksi käyn ja jos huomaitsen sydämensä suostuvaksi toiseen, niin
olkoon menneeksi.
PAULI. Julkisesti käymme esiin ja sitten sallimus ja taivas työnsä
tehköön.
TYKO. Sen itse teemme, niin, me itse.--Päätökseni seisoo lujasti.
YRJÖ. Immen luoksi viipymättä, ja näkemän sun pitää hohtava
lempensä sua kohtaan.
TYKO. Haa! hyppäisinkö luoksensa, sanoen: tässä olen, älä hylkää
vanhaa kosijaas, vaan pidä häntä lämpöisenä vielä ja anna Niilolle
rukkaset?
PAULI. Nyt korskea mieles sun eksyttää; ei ole sulla kylliksi syytä
tainkaltaiseen tekoon, tahi etsit tekosyitä hänestä päästäkses, ja siis et
lemmi häntä enään.
TYKO. Pauli, Pauli! tätä herjausta