Kanteletar | Page 5

vertaisimma mielen mereksi, lainehiksi ajatukset, ja
erinäiset mielenvaikutukset tuuleksi. Tuuli tyvenästä rannasta alkain
ensin siittää pienet väreet, kasvattaa väreistä laineet, kohottaa laineista
suuret, ulommaksiki havattavat kuohupäät aallot. Samalla tavalla
erinäiset vaikutukset ensin liikuttavat tyvenän mielen ja sitä jonkun
ajan liikuteltuansa pakottavat viimein äänellä itsensä ilmottamaan.
Olkoon siinä sikseen kansanrunoin synnystä ja ilmaumisesta.
Oppineitten runot siinä kohta erotuksen kansanrunoista, etteivät ole
ajatuksesta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Tekijä ei pakoteta
sydämensä kyllyydeltä runoilemaan, vaan runoilee omalta
päättämältänsä. Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoissa oli
ilmauma; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi
seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksivesiojaksi; luontainen metsä
istutetuksi puistoksi. Lapset usein kuuntelevat mielusammin kuvakäkeä,
joka seinäkelloissa tiimat huhuvi, kun elävätä metsäkäkeä; pitävät
suoran kaivosojan kauniimpana, kun sinne tänne mutkistelevan
luonnonpurun; asuskelevat ennemmin istutetussa puistossa, kun
luontaisessa metsässä--moni kiittää kaivovettänsä kaikkia hetetvesiä
paremmaksi.--Oppineitten runoelmissa pilvi itsestänsä ei ala sataa,
vaan esinnä tehdään pilvi, jonka sitte annetaan sataa, s. t. s. oppinut
runoille ruvetessansa ensin kokee mielensä ja sydämensä sillä aineella
täyttää, josta päätti runoella. Se työ hänelle miten luonnistuu, sitä
myöten saapiki välistä somempia, kauniimpia, välistä
sopimattomampia, kehnompia runolaitoksia. Vielä on seki oppineille
haitaksi, että kun nuoruudesta alkain harjottavat itsiänsä moninaisten
ainetten tutkinnoissa, usein unehuttavat ne, jotka lapsuudesta oikein
tunsivat, eivätkä aina opi uusia täydellisesti, vaan puuttuvaisesti
tuntemaan. Niin itsen kielenki kanssa. Sen elävä luonnollisuus tahtoo
kirjalliseksi kankeudeksi muuttua; se ei taivu ajatusten ja mielen
mukaan senkään vertaa, minkä kieli niitä tavallisesti voipi seurata. Sitte

semmoisina oppineet kuitenki moninaisuutta rakastavaiset milloin
ottavat runoillaksensa aineita, jotka ilman olisivat paremmat, kulloin
teeskentelevät mielenvaikutuksia ja ilmisaattavat ajatuksia, jotka myös
olisivat paremmat ilman ihmisluonnossa löytymättä. Tätä emme nyt
kuitenkaan sano ylehensä kaikista oppineitten runoista. Tosin löytyy
niidenki seassa toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei
ollenkaann tarvitse kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat ne
muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkun istutettu puutarha
voittaa puitensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä
muuten on suurempi.
Mikä siis on kansanrunoissa se omaisuus, jossa enimmästi tekorunoista
erotaksen?--Se on luonto ja teeskentelemättömyys; sula mielen ilmotus
ilman mitään salaamatta, mitään ulkoa lisäämättä. Tämän
luonnollisuutensa ja yksinkertaisuutensa tähden on myös oppineiltaki
kansanruno kaikkina aikoina arvossa pidetty. Kreikalaiset, vanhaan
aikaan kaikista sivistyneimmät, kokosivat suurella huolella
kansanrunonsa yhteen, ja nykyaikoina on pian kaikki sivistyneet kansat
samalla huolella ja rakkaudella niitä kohdelleet. Niin rajamaassammeki
Ruotsissa, jossa vielä esivaltaki äskettäin on käskenyt alhaisemmissa
kouluissa niitä lukea. Varahinen ei siis taida ollakaan Suomen runojen
ja laulujen unohduksen tieltä korjaaminen. Jopa ei varahinen, vaan
valitettavaksi kylläki myöhäinen. Monta niistä kauniimmista on jo iäksi
päiväksi kadonnut ja monta näihin aikoihin säilynyttä katoaa päivä
päivältä, vuosi vuodelta, polvi polvelta, entisten jälkeen, jos niitä ei
kohta ja täydellä toimella sitä ennen korjata. Enimmän osan tästä
kokouksesta olemma vanhoilta vaimoihmisiltä saaneet ja he ovat aina
lauluinsa lomaan, uusia muistutellessansa, sanoneet: "kun olisitta
tulleet minun tyttöaikoinani, ka silloin niitä olisi keräytynyt; silloin
niitä lauleltiin paljoki, vaan unohtuneet ovat jo muistosta, kun nuori
kansa niitä ei enää laula, muita omia renkutuksiansa parempana pitäen".

Se on Suomen Karjalassa, jossa näitä lauluja nykyaikoina enimmästi
lauletaan, ja mainittavimmia siinä kohdassa ovat Lieksan, Ilomantsin,
Kiteen, Tohmajärven, Sortavalan, Jaakkiman ja Kurkijoen pitäjät.
Kolmannessa kirjassa löytyviä virsilauluja taasen enemmin lauletaan
Venäjän, kun Suomen Karjalassa, ehkä kyllä kumpasessaki, eikä aina
erivirsiä, vaan yksiäki. Savosta on jo enin osa kadonnut niin lauluista,

kun virsistä, kuitenki vielä siksi jälkimuistoa niistä ollen, että helposti
nähdään, niiden sielläki ennen muinaan tutumpia olleen. Pohjanmaalta,
Hämeestä ja muilta paikoilta Suomessa niitä enää tuskin muistoksikaan
entisestä olostansa tavataan. Laulu kyllä ei ole hävinnyt, ei Savosta,
eikä muualta Suomessa, vaan on muuttunut, joko hengellisiksi virsiksi
eli maallisiksi toisenlaatuisiksi. Hengellisiä virsiä laulellaan, paitsi
lukemattomia arkkiviisuja, vanhassa ja uusissa virsikirjoissa, Sionin
virsissä, Achreniuksen juhlavirsissä ja muissa kirjoissa. Ne ovat kaikki
präntätyitä, ja sen tarvitsevatki olla, sillä niitä olisi muuten vaikiampi
muistaa, kun kansanlauluja, koska kieli ja ajatukset niissä tavallisesti
eivät ole selviä, vaan enemmin eli vähemmin sekavia
kumpasetki.--Maallisia nykyisemmän ajan lauluja on usiammasta
laadusta. Rantamailla ja Hämeessä niitä osittain käännetään ruotsista,
osittain tehdään uusia, vaan ruotsin mukaan, taikka muuten entisestä
Suomen laulusta poikkeavaisesti. Muutamia niistä tavataan jo
ulommaksiki Savoon ja Karjalaan levenneenä, joissa myös itsissäki
toisinaan uusia lauluja sihen laatuun ilmautuu. Ne ovat enimmästi
pränttäämättömiä monilla erinäisillä nuoteillansa. Syntymäpaikoillani
etelä Suomessa tuli viimeistäki joka viides vuosi uusia lauluja entisten
siaan. Entisiä uusien ilmautessa ruvettiin vanhantapaisina pitämään ja
saivat unohtua. Niille uusille tuli pian sama vuoro eteen. Ainoastaan
muutamia, joko aineensa eli nuottinsa tähden, muisteltiin kauemmin.
Pitäjän suutarit, räätälit, sepät, nikkarit ja muut mestarusmiehet olivat
niiden levittäjiä, usein tekijöitäki. Näytteeksi panemma tähän muutamia
semmoisia lauluja. Joka tahtoo, niistä myös saapi tilaisuuden tutkia
Suomen nykyaikoina vallan ottavata laulua entisen rinnalla ja oman
mielensä mukaan parahiten arvella kummanki somuudesta ja muista
etuisuuksista.
0. Kreivin sylissä istunut.
Minä seisoin korkialla vuorella,
Viheriäisessä laksossa;
Näin, näin minä laivan seilaavan,
Kolme kreiviä laivalla.
He laskivat laivan rannalle,

Kävit maallen astumaan;
Ja se nuorempi kreiveistä kaikista
Tuli minua kihlaamaan.
Hän otti sormuksen sormestaan,
Ja se oli kultainen.
"Katsos nyt, minun piikani ihana,
Sinä saat tämän sormuksen."
"En ota minä ouoilta sormusta;
Mua kielsi