Kanteletar | Page 4

panko pahaksi

351. Suostu metsä suoloihini
352. Jäniksen
vivulla
353. Oravan pyytäjä
354. Linnustaja
KOLMAS KIRJA
Alkulause
Virsi-Lauluja
I. Muinais-uskoisia
0. Suomettaren kosijat
0. Lyylikin hiihanta
0. Katrin parannus
0. Viron orja ja isäntä
0. Mataleenan vesimatka

0. Neitsy Maarian virsi
II. Historiallisia
7. Piispa Heinrikin surma
8. Elinan surma
9.
Inkerin sulhot
10. Wiipurin linnan hävitys
11. Puntuksen sota
12.
Kaarlon sota
13. Turusen neiti
14. Anterun surma
15. Riion poika

16. Hannus Pannus
17. Marketta ja Anterus
18. Kiikan lapset

19. Tuiretuisen lapset
20. Vienan neiet
21. Kalevalan neiti
22.
Neien rosvo
23. Veenkantaja Anni
24. Kojosen poika
25.
Joukosen nainen
26. Lunastettava neiti
27. Lunastettava neiti (toisin)

28. Neiti lepetissä
29. Kolmet kosijat
30. Kullervon sotaan lähtö

31. Neien hanhi
III. Tarusekaisia
32. Kestin lahja
33. Vähätoivottu sulho
34. Katri
neito
35. Saaren neito
36. Meren kylpijä
37. Helka paimenessa

38. Meren kosijat
39. Aholla itkijä
40. Pahasulhollinen
41.
Sairastaja neiti
42. Marjatiellä kaonnut
43. Hukkunut veli
44.
Kankahan kutoja
45. Katrin kosijat
46. Nimitettävä poika
47.
Rangastava sulho
48. Äkäinen sulho
49. Sulhonsa kylvettäjä
50.
Sulhon valitsija
51. Kukkien tarves
52. Neiti omenapuussa
53.
Kaonnut poika
54. Suen vivulla käynyt
55. Wirossa posija
56.
Kosissa käynyt
57. Konnun tytär
58. Vaimon saanut
59.
Viisastunut
60. Hiihtäjä surma
VAIKEAMPAIN SANAIN LUETTELU
ALAVIITTEET
ENSIMÄINEN KIRJA
En tieä tekijätäni,
Enkä tarkoin saajoani;
Liekö telkkä tielle tehny

Sorsa suolle suorittanut,
Tavi rannalle takonut,
Koskelo kiven
kolohon.
ALKULAUSE
Hamasta ylimuistoisista ajoista ovat kaikki kansat maailmassa
rakastaneet soittoa, laulua ja runoelmata. Soitto ja laulu ihmisellä ovat
ikäskun toinen pyhempi kieli, jolla itsellensä eli muille haastelee

erinäisiä halujansa ja mielensä vaikutuksia; jolla paremmin, kun tällä
tavallisella, jokapäiväisellä kielellä, ilmottaa ilonsa ja riemunsa,
surunsa ja huolensa, onnensa ja tyytyväisyytensä, toivonsa ja kaipuunsa,
leponsa, rauhansa ja muun olentonsa. Ajatukset itsestänsä semmoisissa
tiloissa olisivat sulinta soittoa ja kauniinta laulua, jos taittaisiin havata
ja pysyvään muotoon kuvata. Mutta tämä kuvaanta ei taida tapahtua,
paitsi äänen ja sanan kautta, puuttuvaisesti, niinkun kaikenlainen muuki
kuvaus maailmassa. Kotikielellä huokiasti kerromma joka asian
paikallensa, mutta vierailla, vähemmin tutuilla kielillä puutumma usein
sanoja tavottelemaan ja asia jääpi kertomatta. Niin on se äänen ja
sananki kanssa mielen ja ajatusten asioita kertoessansa; usein puuttuvat
kesken, eivätkä saa ilmotetuksi, ei kaikkia osotetuksi, mitä tahtoisivat.
Mutta parempaa ja täydellisempää kuvausmuotoa ei saadessa täytyy
mielen ja ajatusten tyytyä ääneen ja sanaan, taivutellen niitä
mahdollisuutta myöten milloin soitoksi ja lauluksi, milloin muuksi
kerrontalaaduksi.
Jos joku kysyisi soiton ja laulun syntyaikaa, niin emme taitaisi juuri
erehtyä, jos vastaisimma niiden synnyn ei paljo myöhäsemmän koko
ihmissuvun syntyaikoja olevan. Sillä jo ensimäisillä ihmisillä oli
samoja syitä, kun meilläki, soittoon ja lauluun. Ensimäinen laulu
kuitenki mahtoi paremmin olla jotai äänellistä hyminätä, kun sanallista
laulantoa. Lapsi ennen puhumaan tottumistansa kokee sanattomalla
äänellä mielensä ilmottaa, ja ensimäistä laulua pidämmä, ei
täysikasvaneena, vaan lapsena, syntyneen. Tästä lapsuudestansa kasvoi
se vähitellen suuremmaksi ja synnytti aikaa voittain usiampia
perillisiä--erityisiä laulu- eli runolaatuja. Semmoisia erityisiä
runolaatuja ovat lauluruno, loihturuno, virsiruno, kertomaruno ja
osotelmaruno [1].
Lauluruno kuvaelee ihmisen erinäistä mielenlaatua ja kaikkinaisia
kohtaavia ajatuksia moninaisissa tiloissa. Loihturunolla on työnä
tulleitten pahojen poistaminen eli peljättyjen vastaaminen. Virsiruno
kertoo jostain varsinaisesta eli muuten ajatellusta tapahtumasta, useinki
jollai sivutarkotuksella, ei paljaan kerrottavan asian vuoksi.
Kertomaruno samate kertoo joista kuista nykyisemmistä eli
kaukaisemmista asioista, mutta ei yhdestä eli kahdesta, vaan

usiammista toinen toistansa seuraavista. Osotelmaruno asettelee kaksi
eli usiampaa jostain haastaviksi eli jotain toimittaviksi keskenänsä [2].
Näistä runolaaduista pidämmä laulurunon olevan sekä vanhimman, että
muuten yhteisimmän. Myöhäisemmäksi arvaamma loihturunoa, sitäin
myöhäisemmäksi virsi- ja kertomarunoja, osotelmarunoa kaikkia
nuoremmaksi. Suomen kansa jo vanhuudesta on harjotellut itsiänsä
kaikissa näissä runolaaduissa, mutta sitä ei taida yhteisesti kaikista
kansoista sanoa. Usiammalla ei ole loihtu- ja osotelmarunoja, emmekä
tiedä virsi- ja kertomarunoja, mitä mainita kehtaisi, kaikilla löytyvän.
Kauniimmat kertomarunonsa ovat Kreikalaisilla ja samate ylistetään
heidän laulujansaki kauniiksi. Mutta selviä, virsihin sekaumattomia
lauluja, epäilen jos tavataan missään kansassa enempi kun Suomessa, ja
epäilemättäki jäävät loihtu-runoissa kaikki muut tutut kansat
Suomalaisista jälelle.
Että tässä edellä olemma vertailleet kansan, ei oppineitten teelmiä
runoja, sen lukija helposti muistuttamattaki havatsee. Jos oppineitten
teelmiä arvaisimma, niin siinä Suomen runosto jäisi loitos jälelle
monesta muusta kansasta, niinkun jääki. Joka jälkeäminen ei
kuitenkaan paljo huoletuta meitä, koska kansantekoisissa runoissaan on
pian ensimäisiä. Kummallaki, niin kansan, kun oppineitten runoilla on
oma arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo, emmekä taida
vastustella. Mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä
edellisissä luonnon, jälkimäisissä moninaisuuden voittavan.
Kansarunoja siitä syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei
tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat
semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Se maa, joka niitä
kasvattaa, on itse mieli ja ajatus, ne siemenet, joista sikiävät,
kaikkinaiset mielenvaikutukset. Mutta kun mieli, ajatukset ja
mielenvaikutukset kaikkina aikoina ja kaikilla ihmisillä enimmiten ovat
yhtä laatua, niin runotki, jotka niistä syntyvät, eivät ole yhden eli
kahden erityinen omaisuus, vaan yhteisiä koko kansalle. Samassa kun
niitä sanottaisi jonkun erityisen tekemiksi, kadottaisivat
kansanrunollisen arvonsa.--Tämän saamma liiatenki laulurunoista
sanoa, jotka yli kaikkien muiden runojen juuri ovat mielen äänellisiä
kuvauksia, ajatusten sanallisia muodostumisia. Pilvet taivaalla kulkevat

tietänsä, eivätkä jätä kun varjonsa maalle. Samate ihmisen mieli ja
ajatukset: ne liikkuvat ja vaihtuvat toinen toistansa ajellen, vaan
lähimmäinen siinä tilassa heistä ei tiedä suuresti mitänä. Mutta pilvet
viimein kasvavat ja puhkeavat sateeksi; samalla lailla paisuvat mieli ja
ajatukset aikansa, puhkeavat sanoiksi ja lähtevät siinä muodossa
toistenki havattavaksi. Taikka kerran vertauksille ruvettuamme joko
sopivammasti