Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha | Page 8

asuu.
Mutta mistä päivän pilke,
koska kansat sotaa käyvät?
Siitä silloin päivän pilke,
koska kansat sotaa käyvät,
että voittaa
voimakkaampi,
ett' on oikeus voimakkaalla,
että on se
voimakkaampi,
joll' on aatteet voimakkaammat,
jonka mieliss'
aatteen miesten
tuorehemmat tunteet asuu.
1903.
ERÄÄLLE KANSALAISELLE.
Minkä astuit alemmaksi,
sen sa istuit ylemmäksi,
minkä vaivuit
arvon vaassa,
sen sa kartuit koko maassa,
minkä kaaduit
valtamiesnä,
sen sa seisoit kansan miesnä.
1903.
PRO HUMANITATE.
Tuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa,
ahdistus ilmassa on,
pedot etsivät ruokaa,
kaikkialla on pelko ja kuoleman kauhu,

kaatuminen sekä murtuvain metsien pauhu.
Luonnosta pois! Luonto huonosti hoitavi lastaan.
Tuskasta pois! Elon
pimeän valtoja vastaan!
Aurinko valaisee maan pinnasta puolen,

toinen varjohon jää, vihan jäähän ja huolen.

Aika on syttyä sähkölamppujen yössä.
Sääliä ei, vaan valkeutta
ihmisen työssä!
Pyrkivät tähtiin temppelit kullassa kylpein,
rautio,
raataminen on uhrisi ylpein.
Ei ole mitään ihmistä korkeampaa,
ikuisempata ei, ei ihanampaa.

Järkeä itseltäs, elämält' älä vaadi!
Kun rikot, kärsi! Kun luot, lait
luonnolle laadi!
Idästä leimaus lyö jo läntehen hamaan.
Katso, kaukaiset maat käy
maalihin samaan,
vyöryvi yössä, ympäri kansojen kuoro:
»Kuollut
on Jumala, Ihmisen Poian on vuoro!»
TOTTUMUS.
Me uskoimme, että ihminen ei voi elää,
jos latva sen leikattu on ja irti
on juuret.
Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää
kuin ennen,
käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.
Sen tottumus tekee.
Me uskoimme ennen, ett' ois elo ihmisen outo,
jos viety sen
viimeinen on oman arvonsa tunto.
Me elämme sentään! Juhlivi
joukkio jouto,
lyö leikkiä immet ja kerskuvi sulhojen kunto.
Sen tottumus tekee.
Me uskoimme, että ois eessä kuolema varmaan,
jos pirstattu perhe,
herjattu ois kotiliesi.
Ei kuolema tullut! Saimme vain miel'alan
harmaan,
moni tuijotti tulehen vaimo ja maantielle miesi.
Sen tottumus tekee.
Oli uskomme väärä; ei jyristen suistuta suolla,
vaan vitkahan
mennään, meltona taipuvi rauta.
Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta
kuolla,
ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.

Sen tottumus tekee.
Nyt uskon ma, että elää voisimme, vaikka
kyyn pihdissä,
pitelijällekin anteheks suoden.
Miss' ihminen lahoo, lieron on
leikkimäpaikka,
ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.
Sen tottumus tekee.
Uunna vuonna 1904.
SYVYYKSISTÄ.
Ei se kurja, joka kurjaks syntyi,
ei se orja, jonka äiti orja,
ei se
maaton, joll' ei maata ollut;
vaan on vasta orja ynnä kurja,
joka
syöstiin onnen kukkulalta,
joka syvyydestä huutaa, vaikka
vapaaks
syntyi vapahassa maassa.
Pimeäänkin tottuu; tottuu silmä
erottamaan esineitä, ennen

tuntemattomia; tottuu keuhkot
ilmaan ennen tukahduttavahan;
käsi
tottuu kättelemään kättä,
jonka inholl' äsken syrjään työnsi;
kieli
tottuu toista haastamahan
kuin on mieli; koko ruumis tottuu,--
veri,
veri vaan sa miks et tyki
tyytyväisnä tahtiin muiden kanssa?
Totta niinkuin korven kosket kuohuu
totta niinkuin meren aallot
pauhaa,
totta niinkuin taivaan tuulet puhuu,
totta niinkuin
ihmissydän sykkää,--
tähän en ma koskaan, koskaan totu!
Kesällä 1904.
PROLOOGI TAMPEREEN TEATTERIN AVAJAISIIN
8 p. syysk. 1904.
Aatra, käyvä kynnökselle, lippu luotu liehumaan,
pyhä viiri,
pystytetty sydämehen Hämeenmaan,
lyylilehto laulun laajan, sanan
soipa pyhäkkö,
taimi taiteen suomalaisen, Suomen nuorin näyttämö!

Näin ma tähden lentäväksi, lensi suoraan sydämeen,
käen kuulin
kukkuvaksi yli syksyn synkän veen,
tunsin posken tulta saavan,
poven' käyvän kukkasiin,--
tiesin tuosta: taitehelle, jumaloille
juhlittiin.
Suur' on taiteen valtakunta, mahtuu sinne maailmat,
mahtuu nuoret,
mahtuu vanhat, mahtuu köyhät, rikkahat,
mahtuu kaikki onnen osat,
riemu, murhe, kevät, syys,
yksi vaan ei sinne sovi: sydän ahdas,
itsekkyys.
Tasa-arvoisuus on täällä! Jumaluutta palvellaan.
Aatos pienin,
salaisinkin tuodaan julki, tuomitaan,
tutkitahan töiden synnyt, syytkin:
voiton seppelen
saa, ken ollut elämässä enimmän on ihminen.
Onpa vakaa taiteen valta, on sen säädöt ankarat:
ihmiskunnan parhaat
henget tuomareina istuvat,
auki sydänten on laki, vakavanha, aina uus,

toinen todistaja aika, toinen--iankaikkisuus.
Eessä taiteen jumaloiden niinpä nöyrry, ihminen!
Astu taiteen
taikapiiriin niinkuin Herran huoneesen!
Näyttämö on pyhä paikka,
kieli sen on kalleus,
sana, kansan omatunto, ajan hengen heijastus.
Kaitse, kaitse kalleuttas, Suomen nuorin näyttämö!
Laiminlöisit
laulun kielen, vihastuisi Väinämö.
Vaali isän, äidin kieltä, että orpo
suojan sais,
ettei itkis ihanainen, ettei kaunis karkkoais.
Taitehessa kansa laatii ihanteensa ikilait,
taitehessa kansa puhuu, kun
on ihmiskielet vait,
taitehessa kansa tuntee kauneimpansa päällä
maan,
taitehessa kansa elää, kukkii vielä kuoltuaan.
REVONTULET.
Sinkoovat siniset liekit
Lapin taivahan laella.
Räiskyvät, räjähtelevät
tulikielet Turjan yössä,
kuin kiron

timanttikannel,
kuin vihan väkevä välke;
henget kuolleiden
heräävät,
nurmen alla nukkujatkin.
Soi yössä kumea kuoro:
»Kun ei loista Luojan lamput,
salamoi sininen sähkö,
kun ei kohtalo
hymynne,
hymyävät hyiset urhot,
kun ei kuu kivestä nousse,

kohoavat kolkot loihdut,
päivä päässe kalliosta,
tulet Tuonen
kuumottavat.»
Liekehtivi Lappi laaja,
tietäjät sotia käyvät,
näy ei kalvan kantajoita,

näkyy kaamea kajastus.
EYAN KIRJA.
HÄÄHYMNI.
Tyttö:
Lauloin yölle, lauloin tähtösille,
kyllin lauloin kuulle
kalpealle.
Miks en laulais kerran auringolle,
sulle, sydämeni
päivänkulta?
Poika:
Lauloin rakkautta onnetonta,
kyllin lauloin lemmen
kyyneleitä.
Miks en laulais kerran onnellista
osaa rakastavan onnen
myyrän?
Tyttö:
Lauloin mieron linnun lehtipuita,
kyllin lauloin vierahitten
viitaa.
Miks en laulais kerran kurkihirttä,
koska kodissani ruusut
kukkii?
Poika:
Lauloin kangastusta korven kolkon,
kyllin lauloin talotonta
tietä.
Miks en laulais kerran keidastani,
yrttitarhaa yöni
tuoksutäyden?
Tyttö:
Lauloin äärettyyttä yksinäisen,
kyllin lauloin vaivan
vuori-ilmaa.
Miks en laulais kerran äärellistä
maata, jota sade, päivä
siunaa?

Poika:
Lauloin mahteja mä murtavia,
kyllin lauloin jumalitten
juhlaa.
Miks en laulais kerran ihmislasten
häitä, joiss' on suru
sulhaspoika?
Kuoro:
Murheet morsiamen helmaa kantaa,
tähtitelttaa taivaan
vallat kateet,
palaa punaisena tuskan tuohus,
mutta onnen otsalehti
kiiltää.
NOCTURNE.
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön
on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En mä iloitse, en
sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven,
johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut
vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni,
soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En mä enää aja
virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon
piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.
NINIVEN LAPSET.
I.
Kaunis on ihminen,
koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla.

Kauniimpi ihminen