Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha | Page 7

harmaassa homeessa,
kalat

kaikki vuoden vanhat.
Kenpä kontinkantajaksi?
Kultaruusu, Ruojan tytär.
Virkahti kiveltä Kiesus:
»Miksi tuot minulle näitä?»
Lausui kaunis Kultaruusu:
»Eväät on emon panemat,
itkut immen
vierittämät.»
Kysyi Karjalan jumala:
»Mitä itket, miesten lempi?»
Puikutti punainen Ruusu:
»Osoa inehmon itken,
koko kohtalon
kovuutta.»
Mursi Luoja leivänkyrsän,
pani palasen kannikalle.
»Siis kera
pitoihin käyös!»
Nyrpisti nenäänsä Ruusu,
toki kuuli käskijätä,
söi palan hyvillä
mielin,
toisen miellä mielemmällä,
palat on parhainta nisua,
kalat
kaikki vastasaadut.
Ihmetteli itseksensä.
Jo kysyikin Kiesukselta.
Hymähti hyvä Jumala:
»Niin on laatu Luojan leivän.
Min osoa
inehmon itkit,
sen mehustit särvintäsi,
minkä kohtalon kovuutta,

sen sulostit suupaloja,
alla taivahan sinisen,
armo-luojan atrialla.»
Juoksi, joutui kohin kotia,
ei ikinä isonnut Ruusu.
7.
EI NE KAIKKI KUOLLEHIA.
Ei ne kaikki kuollehia,
jotka kuolleiksi sanotaan.

Meren mustassa mujussa
monta nukkuu nuorukaista,
meren suuren
soutajata,
laivatouvin laittajata.
Kun tulee tulinen ilma,
myrsky
merta myllertävi,
nousevat aaltojen selille,
lainehille laulamahan.
Mik' on laulu kuolon lasten?
Laulu päivästä elämän.
Mikäpä
elämän lasten?
Laulu kuolon kuutamosta.
Ja mik' on Jumalan virsi?
Laulu kerran keski-yöstä.
8.
SATEENKAARI.
Kaari korkea kohosi,
ihmislapset ihmetteli.
Hetken heijastui, katosi,
mylvähtipä myrskyn kannel,
soi sävelet,
Luoja soitti,
kajahteli kaikki taivas,
ihmispeikkojen peloksi,

sorasävelten säikkymiksi.
Noin jos lauluni olisit
kaari kaunis taivahalla,
enne ukkosen edellä,

merkki rautaisten rakeiden!
JUMALIEN KEINU.
Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä
yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan--

siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.
Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä
kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi
vuorten
kuilussa kuohuu.
Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole.
Syyn,
syyttömyyden
hän huiput nähköön--
sitten tulkohon tumma yö.
TUSKA.

Hiljaa, hiljaa,
muuten kuolema tulee,
nyt ollaan oudoilla ovilla.

Hiljaa, hiljaa,
tai katkee kaikki,
nyt jousi on liiaksi jännitetty.
Ei askeltakaan,
ei ees, ei taaksi,
nyt parhaint' on pysyä paikoillaan.

Hiljaa, hiljaa,
aivan hiljaa,
ettei risukaan risahtais.
On malja täysi.
Yks pisara lisää--
ja kaikki kaatuvi kerrassaan.

Hiljaa, hiljaa,
hiiren hiljaa,
niin pieni olla kuin mahdollista!
Mut se kestää kauan.
En kauan jaksa.
Mun valtaa raukeus, väsymys.

Hiljaa, hiljaa,
ei äänt', ei sanaa,
yks liike pettää voi piileväisen.
Jumalan kiitos!
Hän ohi kulkee.
Kai kohta saanen ma hengähtää.

Mut hiljaa, hiljaa,
ei viel', ei vielä,
mun täytyy kestää tai kaikk' on
loppu.
VÄINÄMÖISEN LAULU.
Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
Yks kevään riemu
ja toinen
kesän
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
Kyntää, kylvää,

korjata kokoon,
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
Yks sydämen suru,
elon huoli
toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
Ystävä pettää,

elämä jättää,
taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.
Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,
riemuja muita
ja
murheita muita?
Taida en lukea tähtiä taivahan kannen,
en kaloja
meren,
en kukkia nurmen.
Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa
suotu.
Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa,
ei esiintuoda.
Sankarin sopii

laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,
miten kipinät syttyy
ja
jälleen sammuu
ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren,
katinkultaa,
laineiden
läikkyä.
Sankarin laulaa sopii niinkuin meri,
suurena, pyhänä,

peljättävänä,--
lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.
Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.
Yksi on laulu
ylitse
muiden:
ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu.
Kansat katoo,
ei
katoa mahti,
jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.
TALVI-YÖ.
(1905)
TALVI-YÖ.
Uhkaa pohjan ääret aavat,
hohkaa hanget kuolemaa,
taivaat oudon
siinnon saavat,
Louhen linnat loimottaa,
vankuu merenselkä laaka,

ulvoo hukka, hirvi syö;
painui päivän kultavaaka,
nousee raudan,
roudan yö.
Yks on yössä vapaa valta:
pauhaa koski kuurapää.
Katsoo kuusi
kukkulalta,
tähti päällä kimmeltää.
Hyppii hyiset vetten hyrskyt,

hyiset sotkat soutelee,
mutta missä taukoo tyrskyt,
jäinen joutsen
joutelee.
»Hyv' on hyyssä linnun olla,
ihanampi ihmisen,
armas Suomen
suvannolla
ailakoida aatosten.
Eipä polta päivän helle,
paistaa
kuolon kuudan-yö,
vaipat vilppaat sydämelle
utupiian pirta lyö.»
Vierii virsi tammikuinen,
kuulee mykkä metsä, maa.
»Turhaan
riennät tuiretuinen,
rientos talvi taltuttaa,
antaa aika jäätä järkeen,

loihdut synkät sydämeen,
kuolon kirjat miekan kärkeen,
haudan
hankeen siniseen.
Jäästä jäähän, hyystä hyyhyn
vyöryy elon virran vuo,
syöksyy miesi
syystä syyhyn,
koski pauhaa, luoja luo,
pursuu puhki jäästä, yöstä

hetken kupla kultainen;
vaahto vaan jää urhon työstä,
laulu tiestä

laineiden.»
Joikuu joutsen jäästä saatu,
rantaan kuohut kolkot lyö.
Ankara on
laulun laatu,
tuima talven tähti-yö.
Värjyy metsän pyyntimiesi,

herää, säikkyy henkeään,
hiihtää, minne viittoo liesi,
piilee pirttiin
lämpimään.
AJAN KIRJA.
CARMEN SAECULARE.
Rauhaa rakennetaan, kansat kättä lyövät,
teräskintahat kilahtaa.--

Aika laulaa lauluaan.--
Yksilön oikeutta poljetaan, kansojen oikeutta
sorretaan,
sananvapautta vainotaan.--
Orja, vangittu vuosisata!--
Sotavankkurit jyrisevät, valtioviisaus kalpenee,
rauta riidat
ratkaisee.--
Aika laulaa lauluaan.--
Hopea helähtää, edut elämöivät, kulta
raudan kukistaa.--
Kurja,
vaivainen vuosisata!--
Maa maahan liitetään, tuliliitot tehdään,
valtojen vanteet tilkitään.--

Aika laulaa lauluaan.--
Tehtaat temmeltävät, hammasrattaat ratisevat,
vettä, verta
roiskuttavat.--
Milloin valkenet, vuosisata?
Työmies nousee, maa järisee, valtaistuimet
vapisevat.--
Aika laulaa
lauluaan.--
Valtio ampuu omia kansalaisiaan, valtiokirkko
siunaa ruumiit.--

Hurja, villitty vuosisata!
Tieto kyntää, ihmis-ajatus kylvää, taide
vietit viljelee.--
Aika laulaa
lauluaan.--

Pojat kuuntelevat, äidit opettavat, miehet
eivät astu aseisiin.--
Etkö
valkene, vuosisata?
Ihmisyys nousee, kansojen parhaat kapinoivat,
ei ole jumalia eikä
orjia enää.
Aika laulaa lauluaan.--
Temppelit tehdään ihmis-asunnoiksi, yksilöt
yhteiskunnan
muodostavat.--
Turha, kultainen mielikuva!
1902.
KUMPI ON KAUNIIMPI?
Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että
valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä,--
vai taistella
tietäen,
ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?
Kumpi on kauniimpi:
aatella: ellei vapaus voita,
tuumia: ellei
valkeus koita,
miksi ma taistelen sitten?
vai aatella:
laps olen
auringonlaskun, en koiton,
mies olen valkeuden, vaikka en voiton,

siksi mun murtua täytyy.
1903.
MYRSKY.
Th. Reinille omistettu.
Ihmissieluss' oli myrsky. Tunteet
kuohui, vaahtos vaiston lakkalaineet,

tuhat mielikuvaa tunki, toinen
toista ajoi, alkuvietit villit

myrskysivät myötä juuriansa.
Vihdoin koitti aatteen armas päivä.
Ihmissieluss' oli myrsky. Aatteet
toistaan ajoi, voimakkaampi voitti,

kävi sotaa käsitteiden parvet,
kiisti velvoitukset keskenänsä,

taistelivat tieto ynnä tahto.
Vihdoin teko mielen rauhan antoi.

Vaan kun myrsky raivoo maailmassa,
silloin käyvät työt ja teot sotaa,

mieli nousee vasten mieltä, miesi
vasten miestä, kansa vasten
kansaa,
taivas salamoi, maan pimeys peittää.
Mistä silloin meille
päivän pilke?
Siitä silloin päivän pilke,
koska teot sotaa käyvät,
että aate ohjaa
miestä,
että kalskuu kirkkaat kalvat;
siitä silloin päivän pilke,

koska kalskuu kirkkaat kalvat,
että alla aattehien
puhdas, tuores
tunto