Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha | Page 9

on,
koska koti aidattu on linnun-laulupuilla.
Kaunis on ihminen,
koska hän haudan unta, unhoitusta halaa.

Kauniimpi ihminen on,
koska elon tulikukka poskipäillä palaa.
Kaunis on ihminen,
koska mielen-maltista hän matkasauvan vuolee.

Kauniimpi ihminen on,
koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.
2.

Aution maan
antoi Herra meille,
me teimme sen viinitarhoiksi.
Myrskyisän meren
antoi Herra meille,
me aallot laivoin
lannistimme.
Hehkuvat himot
antoi Herra meille,
me valjastimme ne valon
varsoiksi.
Kuoleman kauhun
antoi Herra meille,
me voitimme sen mielen
viisaudella.
Maailman tyhjän
antoi Herra meille,
me täytimme sen ihmisneron
voimalla.
3.
Syksy on tullut ja syysviljat huojuu,
raskaina rypäleistä puun-oksat
nuojuu.
Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolia!
Huomenna ehkä
ennen ehtoota kuolla!
Kuumat on suudelmat auringon huulten,
kuumempi sylin-anti aron
itätuulten.
Pala, pala heinä! vieri, vieri virta!
Pyhä, pyhä elämän on
helskyvä pirta.
KARAVAANIKUORO.
Kukka on kasvanut erämaan sannassa,
puna-raakku auennut aavikon
rannassa.
Erälaivat soutaa,
ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.
Tulikuumat niinkuin askelet allamme
huulet heljät hiiluvat
saatettavallamme,
varsi kuin palmu,
silmän suuren nurkassa
nukuttava valmu.
Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla;
katso, hän väräjävi
ylkänsä rinnalla,
iho eebenpuusta,
hampahat valkean, pyhän norsun
luusta.

Intia:
»Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme?
Tiedätkö, mitä
kohti kotitietä jatkamme?»
Ninive:
»Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.
Kuinka siis
muistaisin matkamme määrää?»
Intia:
»Entä jos eksymme elontiellä, kukkani?
Entä jos raukeat
erämaahan, rukkani?»
Ninive:
»Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa,
onni tietä ohjaa
ja murhe matkan suuntaa.»
Ninive on ryöstetty, päivän kukka niitetty,

Intian kruunuhun aron helmi liitetty.
Eräpurret sousi,
aavalta
viiden-virran aurinko nousi.
BAJADEERIT.
Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin,
yö lyhyt, lämpöinen rintaamme
luotiin.
Lennä, lennä, lintu, hämyn perho häily,
virvatuli sydämissä,
syty, älä säily!
Kyllin on kruunuja karkelijalla,
valtakunnat uinuvat vöittemme alla.

Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee,
kun ma soljen päästän,
sotajouset laukee!
KULTAISET LANGAT
Kultaiset langat
johtavat taivaasta maahan,
kultaiset langat

juoksevat rintahan kunkin,
hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat;

kulkevat, kunne ihminen kulkee,
seuraavat häntä hautahan saakka,--

ja katkeevat poikki.
Mut astuvi joskus enkeli taivaan,
solmivi yhtehen lankoa kaksi

keskellä ilmojen aavoa merta,
kullassa, kuun päällä, auringon alla;

ja usein on ihminen idän puolla toinen
ja lännessä toinen
ja
kumpikin katsovat tähtehen samaan
ja silmät kyynelin kastuu.

Ja usein on mustaakin mustempi toinen
ja valkea toinen,
eikä he
eroansa huomaa;
ja usein on syntynyt sydän-yöllä toinen
ja päivällä
toinen,
mutta he hämärissä yhtyy;
ja sattuu, on synkät he
kumpaisetkin
ja syntiä tehneet
ja seisovat partaalla kuolon ja
kauhun
ja purevat hampaansa yhteen
ja iskevät silmästä tulta
ja
on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori,
eikä pilkahda toivo,
eikä
tuikahda tähti,
vaan salamoi ylpeyden autio yö.
Käy taru, silloin jos kultaiset langat
toinen ne toisensa taivaalla
kohtaa,
kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen,
kaikuvi virsi, ei virketty
muinen,
humisee ilma kuin huilu,
visertää maa kuni viulu;
ja käy
taru, katkeevat kultaiset langat,
ja syöksevi kuiluhun ihmistä kaksi

ja katsovat kumpikin toistensa silmiin
ja kasvot päivänä paistaa.
ATLANTICA.
Atlantica! Tunnetko lauhkeat tuulet?
Atlantica! Huomaatko palmujen
huiskeet?
Meren aavalta Ahtolan laulavan kuulet,
ahot viittoo ja
vilppaiden lehtojen kuiskeet.
Kera tahdotko tulla?
Täällä köyhä ma
lien, siellä linnat on mulla.
Tarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannan
ja usein on myös kuin
kantaisin taivaan;
jo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan,
mut
auvoni vasta, kun astumme laivaan,
punapurjehet saamme.

Atlantica! Kaikuvat kalliot maamme.
Mun valtani! Kuuletko verteni virrat?
Mun voimani! Armas, sa
vaikenet, raukeet.
Soi päällämme salliman vaskiset pirrat;
sa silmäsi
suljet ja umppuna aukeet,
mun murheeni Eya,
nyt hetkisen hurmani
lentävän leija.
Atlantica! Laulavat allamme laineet.

Atlantica! Pilvien paltehet
toistaa.
Atlantica! Kertovat matkamme maineet,
kukat kullalle,
honkapuut hopealle loistaa.
Mun Eyani ylin,
tulenlieska nyt ahjossa
Atlahan sylin!

Ma kannan sun vaaroista vellamon viekkaan,
maat marjoja,
puun-oksat omenoita tarjoo,
me heitämme huolemme heleähän
hiekkaan
ja vöitämme viikunalehdet ei varjoo,
sa riemuat, huudat,

ja huojuvat tulipuna-horsmien luudat.
Atlantica! Armas, me ollaan, me kaksi!
Me mahtavat täällä, muu
maailma tuolla.
Elo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi,
me
leikimme kultaisten lehtojen puolla;
on valkeat yömme,
jos päivät
on synkät ja toivoton työmme.
Ja vaikkakin raskas on raatajan taakka
ja taaksemme aurinko
vaipunut vereen;
Atlantica! Laulamme hautahan saakka,
kuin
unteni manner, me uppoomme mereen,
taru mennehet peittää,
koi,
tähti ja kuu kukat haudalle heittää.
MIES MIELIPUOLEKS TULLA VOI--
Mies mielipuoleks tulla voi
ja nainen voipi pettää,
mut sua, surun
Eya, oi,
en voi ma koskaan jättää.
Sa sylkytät mun sydäntäin
kuin veren kiertokulku,
ja jos sa vaadit
elämäin,
niin särkekäämme sulku!
PUNAINEN NEILIKKA.
1.
TUULINEN SIJA.
Neiti, neilikka punainen,
yrttitarhan taideluoma,
kammiossa
kasvatettu,
lempeässä lämmitetty;
tuulinen sija sinulla
oli tumman
ikkunalla.
Neiti, neilikka punainen,
kesän haave hangen maassa,
päivän kukki,
toisen tuoksui,
päänsä painoi kolmantena
runolaulajan lasilla,

ankaralla akkunalla.

Harvoin tänne päivä paistoi,
senkin seinien lomitse;
harvoin tänne
lämmin läikkyi,
senkin vaivojen välitse;
harvoin harhausi hymyily,

senkin kautta tuskan tuiman.
2.
PAHAT SUUT.
Pahat suut panettelevat
lumpeeni pataluhaksi,
jouhipääksi
joutseneni.
Ylpeäksi sun sanovat.
Ollos ylväs, niin minäkin!
Kun näet kumarat niskat,
pidät pääsi
pystympänä.
Läikyt lietona elosi.
Läiky lieto, niin minäkin!
Kun näet rapakkolammet,
kierrät, kaunis,
kauempata.
Tuhlailet hymyjä huulen.
Tuhlaa, tyttö, niin minäkin!
Yks on riemu rikkahalla:
ylenkatseesen
ylenet.
3.
EROTESSA.
Muistelen minä sinua:
satakielet soittelevat
yössäni hämärtyvässä.
Muistelet sinä minua:
lepinkäiset lentelevät
pääsi päälle istumahan.
Muistelemme toisiamme:
kaksi kaunista kesällä,
kesälehti
kolmantena.
4.

SYY.
Rakastimme me molemmat:
sinä minua, minä sinua;
ei se ollut syy.
Kiusasimme kumpaisetkin:
minä sinua, sinä minua;
ei se ollut syy.
Oli syynä onnettuuden:
loittonit sinä minusta,
vain vikani muistit.
Ja oli toinen turman siemen:
loittonin minä sinusta,
ihanintas itkin.
5.
KÖYNNÖS.
Kauloi kuuma köynnöskasvi,
kiersi mun tulinen kukka
yössä
syksyn synkkä-tuoksun.
Huokui hulluuden janoa:
pää sameni, aivot päihtyi,
juopui järki,
luopui tunto,
paloi pätsi päälaella,
takaraivossa rovio,
silmät
selvänä tulena,
vallaltansa valkuaiset,
suonet kaikki suihkamassa,

pallea pakahtumassa,
sydän kuin arina kuuma,
veri kuin
kipunaverkko.
Koitti huomen kirkas, kylmä;
tahdoin nousta taipaleelle,
järki
päästäni putosi,
rinnasta sydän punainen
punaiselle tanterelle,

juurelle jumalan pursun.
6.
KESÄ-AAMU.
Seisoi seijas Sukkamieli
aholla ylenevällä,
suvi-aamun auetessa.
Hempeä, herättyänsä,
yön nuoren nukuttuansa
veltot jännitti jäsenet;

kesä kukki kulmaluilla.
Heinä polvia halasi,
pohkehia poimulehdet,
horsman latvat lantehia;


uumenta uninen valmu;
itse ruusuna rusotti,
ylpeä, ylinnä muita.
Ihala ihantelihe,
katsoi