Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha | Page 6

muukalaisen
Kimmo kiljuvin sisuksin,
täss' on miesi,
tuossa pulkka,

tänne petran jäljet toivat;
kohoo jo verinen veitsi,

käsi käskee, tunto kieltää.
Laki on Lapissa: auta
aina miestä matkalaista!

»Kohoahan suksilleni»,
virkkaa, »vien sinut kylähän.
Kylässä on
lämmin kylpy.»
Hiihtelevät hiljallensa,
Kimmo eessä, mies takana,
taempana Hiiden
vuori.
Tuiman tunturin laella
Hiiden neiet hyppelevät,
laulavat hajalla
hapsin
kera vinkuvan vihurin:
»Voi, urosta voimatonta!
Kovin
kostohon käkesit,
kostettavan kohtasitkin.
Hyvä on hylyn nyt olla

kostajansa kantapäillä.»
Tulevi etehen koski,
kosken poikki porras; virkkaa
Kimmo:
»Vaihduhan edelle,
somemp' on samotakseni.»
Vaihtuvi edelle toinen,--
kosken kuohuihin katoopi
käden yhden
kääntämällä.
Soi parahdus pakkas-yössä.
Taasen kaikk' on hiljaa,
hiljaa.
Kimmo katsoo kauhistuen.
Jo tulevat Hiiden immet
tuiman tunturin laelta,
tulevat kuin
tuisku-ilma,
vinkuvat kuni vihuri,
joka taholta, joka aholta,
joka
vuoren vinkalosta;
käärivät hivuksihinsa
miehen, jok' on murhan
tehnyt,
sylitellen, suukotellen,
elon lämpimän imien,
ottavat
omaksi Hiiden,
alle hangen hautoavat.
Susi ulvoo, koski kuohuu.--
Aamulla auringon kimallus.
RYPÄLETYTTÖ.
Mun nuori, villi viinini,
sua ilmaiseks en saanut,
niin monet yöt sun
tähtesi
oon taivas-alla maannut.
Sun ostanut ma orjaksein
oon pohjan pakkasilta
ja siks ne sinuun
koske ei,
ei tuulet tunturilta.

Niin useasti uhrit tein
ma aarnihongan alla.
Ol' uhrit verta sydämein

ja jumala ol' Halla.
Ja näin ma häntä rukoilin:
»Oi, sulle kaikki suon ma,--
älyni, lahjat
laulunkin
ja aatteen tulet tuon ma,
unelmat ujot kunnian
ja toivot toimeentulon,
myös muistot kodin
rakkahan
ja siskoseuran sulon.
Eloni kaiken sulle suon,
mut lupaa mulle yksi:
jos koskaan, koskaan
löydän tuon,
jot' en saa löydetyksi,
et häneen koskea sa saa,
et kesäpäivän kukkaan.
Hän mulle kaikki
muistuttaa,
mi mennyt mult' on hukkaan.»
MINUN TIENI.
Minun tieni ovat etsijän teitä.
Onneton, ken mua seuraa!
Ma olen
huono opas. Käy tieni kautta harhain.
On kotia jäädä parhain

jokahisen, jolla koti on.
Mun kotini on siellä, missä taivaan tähdet
tuikkii.
Minun tieni ovat taistelijan teitä!
Sorja sotilaan on hangella maata

pään-alaisena kilpi ja vierellänsä kalpa
ja joka hetki ajatella: Henkeni
on halpa,
mut pyrintöni pyhin
on kaunis, kallis, suuri
ja ylpeä
kuin jumalitten uni.
En toveria tielleni tahdo.
Mut jollakin jos sama mieli palaa,
hän
kulkekohon sinne ja minä kuljen tänne,
ja kummallakin virehessä
olkoon jousen jänne.
Voi olla että yhteen
me metsätiellä tullaan--

silloin nuoli viuhahtaa tai tullaan ystäviksi.
Ja erotahan jälleen.
Onneton ken mua seuraa!
Mun lauluni on latuja,
jotk' käyvät ristin rastin
enkä tiedä itsekään, ne kunne käyvät asti,

kaupunkeihin, kyliin,
korpien syliin--
enkä tiedä, milloin ma

levähtää saan.
LINNULLE KIRKKOMAALLA.
Lintunen lehdossa kirkkomaan,
laula, laulele virkku,
laula mulle ja
laula muille,
taivaan tuulille, metsän puille,
kuolema kulkee
kulkuaan,
soita, sirkuta sirkku!
Laula mun lauluni lintunen,
viel' älä vallaton vaikee,
laula haudoilla
haaveiden,
viritä virsiä nuoruuden,
Suomi on suuri kirkkomaa,

mieleni minun on haikee.
Kun minä kuulen sun lauluas,
silloin mun kesäni kerkee,
silloin
mun murheeni unhottuu,
saapuvi jällehen kukkain kuu,
helise,
unteni harppu, oi,
heläjä, elkösi herkee!
Laula muistoja menneitä,
toivoja enempi laula,
meissä mennyt on
rikki jotain,
laula se lauluksi suurten sotain,
ylitse kalpojen,
kalmistoin
hoiloa hopeakaula!
TEMPPELIHERRA.
Tuo ylpeä temppeliherra huus:
»Pyhä hautako meiltä mennyt ois?

Meit' onhan urhoa vielä kuus.
Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!»
Saraseenit tunkivat päälle. »Hei,
meit' enää kolme on, enää kaks,

yks enää, enempi tarvis ei!»
Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.
Hän taisteli siks kuni saapui yö.
Saraseenit tunkivat päälle. Hän

Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö.
Kuu paistaa kimmeltävään
terähän.
Jo kauhistuu saraseenit. »Ken
tuo mies on miekoille tunnoton?

Avuks Allah! on suljetut silmät sen.
Tää taistoa kanssa kuolleiden
on.»

Pois poistuivat. Heidän ol' temppeli.
Mut kerran vuodessa--käy
taru--hän
Pyhän haudan partaalle nousevi.
Kuu paistaa
kimmeltävään terähän.
Ja ympäri enkelikuoro soi:
»Ken elänyt on edest' aattehen,
hän
nukkuu vaan, ei kuolla voi,
maan altakin iskevi miekka sen.»
NAURUUNSA KUOLIJA.
Voi, miten halveksun minä teitä
maidon karvaiset katsojajoukot,
te,
jotka syrjästä seuraatte, kuinka
eksyvät, syöksyvät syntiset, houkot.
Ylenkatson ma ylpein mielin
teitä te tunnot tahraa vailla.
Sen, joka
seppona seisoo ja takoo,
kourat on nokiset myös sepon lailla.
Vasten kasvoja teille ma heitän
lauluni uhman, riemun ja huolen.

Nouskatte sotaan» jos te sen voitte,
taikka ma nauran ja nauruuni
kuolen.
Eikä mun haudallani saa haastaa,
että ma koskaan töitäni kaduin.

Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse--
lähdin taas eespäin laajemmin
laduin.
LAULUJA VANHAAN TAPAAN.
1.
PURO.
Tuli hieno herrasjoukko
salon sinisen siimeksehen,
näkivät vierivän
purosen,
haastelivat haavemielin:
»Katso, kaunista puroa,

kukkarannoin rientävätä,
kuinka sen kuultava vesi on,
kuinka armas
aallon päily
keskellä kesäisen lehdon,
salon sinisen siimeksessä.»
Haastelivat haavemielin.
Kulkivat kohin kotia
kaupunkihin
kaukaisehen,
tehtaat jyskyi, koski kuohui,
kaupungin sillalla

sanoivat:
»Hyi, miten rupainen virta,
ruma, rutsattu, likainen,

osto-hyödyn orjuuttama!»
Naiset nipristi nenäänsä,
herrat heitti
keppiänsä.
Ällös huolko herrasjoukko!
Virta on samainen virta,
joka pulputti
purona
sinimetsän siimeksessä.
Saasta jää jälelle, virta
vierivi
eellehen, merehen,
elintyönsä tehtyänsä.
2.
TOISIN SIELLÄ, TOISIN TÄÄLLÄ.
Tahtoisin puhella kerran
kera noiden päivän lasten,
rintamaiden
riemulasten,
ehtoisan etelän lasten,
heidän, joill' on henki, hehku,

sanat suussa suitsevaiset,
kynä kuin kypene, laulu
laaja niinkuin
linnun lento.
Haastella halaisin heille:
Toista on soitella somasti
kesken viinin
viljelysten,
kera kukkien keväimen,
alla täyden päiväntähden.
Toista laulella runoja,
pystyttää pyhätulia,
kesken kiljuvain
kinosten,
maassa hallan harmajassa.
Tuuman jos sulatit täällä,
vaaksan pakkanen pakasti.
3.
TUULIEN EREHDYS.
Kuulin tuulien puhuvan:
»Suureksi puhaltakaamme
Suomi,
luokaamme lujaksi,
vakahaksi, valppahaksi!»
Tuulet taivahan tulivat,
puhalsivat Suomen päälle,
maa meni
muruiksi, särkyi
kansa, kantele hajosi,
sora-äänet yksin soivat.
Tuo oli tuulien erehdys.

4.
KUUTAMOLLA.
Kuuhut halki usva-yön,
kutoo kumman helmivyön,
noin läpi
mieleni utuisen
kudot, neiti, kummat sillat,--
sillat maasta taivahalle.
Kiitos, kiitos kirkkahalle
yön valjun
valostajalle!
Virkkaa neiti vienoin äänin:
»Utu on enne aamun koiton.
Koska päällä metsän puiden
väikkyvät
punaiset hunnut,
silloin mieles kuu katoopi
osahansa onnellisna.»
Noin ällös sanele, neiti!
Ennen olkoon yö ikuinen
kuin päivä sinua
ilman.
5.
ARMAIN KUOLEMAN AJATUS.
Pelkäsin unia ennen
niinkuin peikkoja; levolle
menin kuin
mestauslavalle.
Miksi? Mietin. On elämä
armahampi yön unia,

nukuin nuoruuden suruihin,
heräsin huomenen iloihin.
Siitä asti kuin pimeni
päiväni, mustui mun eloni
onnen orsi, kaikk'
on toisin:
Yön unet on ystäväni,
päivät peikoista pahimmat,

vaikeinta valvominen,--
armain kuoleman ajatus.
6.
LUOJAN LEIPÄ.
Kiesus Karjalan jumala
tuo oli karjan kaitsijana
ruman Ruotuksen
talossa.
Ruoja Ruotuksen emäntä
pani konttihin evästä,
viisi leivän
viipaletta,
kuusi suolaista kaloa,
leivät