Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha | Page 5

taipui.
»Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?»
Kävi sortajat soittoa kohti.
Soi sävelet kuin sodan myrsky. »Ken

vapautta viel' laulaa tohti,
kun taittui jo tappara viimeinen?»
Oli Ontrei Imatran orja,
hän istui rannalla kuohuvan veen.
Hän
lauloi: »on sota sorja,
kun kuollahan mieheen viimeiseen.
Mut sorjempi on sota sille,
ken kaipaa maan päällä kalleimpaa.
Hän
Tuonelan tanhuville
käy niinkun sankari kotiin saa.»

Ja sortajat soittajan näki.
Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
Ne
lyhyen tuomion teki.
Nuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.
Se oli laulajan surma.
Hän suistui koskehen kuohuvaan.
Mut katso!
Kantelon hurma
yhä saloja Karjalan kaiuttaa.
KANKURI.
Eukko harmaata kangasta kutoo.
Ulkona syys-sade synkkänä putoo.
Hän kutonut on sitä lapsesta saakka.
Sitä kutoi äiti ja äidinkin äiti
ja
kutoneet on sitä kaikki naiset
niin kauas kuin seudun tään väki
muistaa.
Hän kutonut on sitä lapsesta saakka.
Nai, sai lapsia, lapset
kasvoi,
naivat ja jällehen lapsia saivat,
halla vei viljan, karhu kaasi

lehmän tai tuli poltti pirtin.
Ja sama on tarina kaikkien muiden

niin kauas kuin seudun tään väki muistaa.
Eukko harmaata kangasta kutoo.
Kulkijan poskelle kyynel putoo.
VARTIOLTA.
Kaadu metsä niinkuin kaski,
seiso jalka niinkuin seinä!
Muuten mielesi lahovi.
Näin minä tuulispään tulevan
yli korven, latvat taipui,
puun-tyvet
tanahan jäivät,
kaikki kaatui paikallensa.
Noin on mieleni minunkin.
Ken on pantu paimeneksi,
kaitkoon karjan kaunihisti,
kuka viljan
viskimeksi,
olkoon hällä oma risti,
mutta kelle kyntö suotiin,

tehköön työtä vanhaan muotiin.
Noin se lauleli salossa
yön on vahti yksinäinen,
lauloi tahtonsa
teräksi,
oman mielen miehuudeksi,
korpi kolkosti humisi,


huoahteli metsä märkä.
Ja hän tunsi tuskan, kammon,
ja hän lauloi uudellensa:
Voima täss' ei paljon auta,
usko auttaa enemmän.
Tehköön, kell' on
eessä hauta,
tilin kanssa elämän.
Yksin seison Suomen suossa,

laulun valtaa vartioin,
itse synnin syvän vuossa
immen kuvaa
ihannoin.
En ma tiedä, koska kuolen.
Totta toinen jatkaa työn.
Tuolla puolen
riemun, huolen
seison, laulan sekä lyön.
Aseitani muutin, mutta

aatteitain en milloinkaan.
Jos ma kaadun, kaatunutta
veikot silloin
suojelkaa!
TAHTOISIN NÄHDÄ MA KARTAGON
NAISEN.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen,
naisen, mi kassansa
kaunokaisen
uhriksi isienmaallensa kantoi,
miehensä jousen
jänteeksi antoi,
silloin kuin maa oli vaarassa,--milloin
Kartagon
naisen ma nähdä saan?
Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen,
sen, joka peittyi peitsien
tiehen,
vaimoa muistaen, muistaen lastaan,
syöksyi sortajan
piikkejä vastaan,
silloin kuin horjui vapaus Sveitsin,--
milloin sen
miehen ma nähdä saan?
Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein,
leirissä, päällä kaupungin
muurein,
liekissä, tulessa, leikkivän sotaa,
kylvävän ympäri
kuoleman otaa,
silloin kuin tuvat on tuhkana,--milloin
leirien lapset
ne nähdä ma saan?
LAPIN KESÄ.
Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.

Tuot' olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?

Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä
kanteleen?
Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää,--miestä toiveen
tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken
toimiansa katkeaa?
Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen
aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on
hautaan valmis jo.
Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.

Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita
huokailen?
On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On
lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.
Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll' aatteet levähtää kuin
lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen
Lapinmaan.
Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!

Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
jos muutattekin maihin etelän!
Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.

On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.
Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!

Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän:
palatkaa!
LA TRICOTEUSE.
[Näin nimitettiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen aikana

istuivat kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen kuuntelivat
sen päätöksiä.]
La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa,
sen ympär' ilma hurmehuuruss'
on,
La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa
kuin onnetonta kuilut
kohtalon.
Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä,
paetkaa, nähkää
giljotiinit työssä,
ja sielussanne kuin Belsazarilla
saa aatos muodon
tulikirjaimilla:
La Tricoteuse!
La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo
vaiheita valtakuntain,
kansojen,
maat järisee, päät kuninkaitten putoo,
kun vaatii verkkos
langan punaisen.
La Tricoteuse! Sun vihasi on veri.
La Tricoteuse!
Sun lempesi on meri.
Ken surmais äitiään ei armahinta,
kun hälle
sopertaapi sorja-rinta
La Tricoteuse?
La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi,
on onneton, ken sinut nähdä
saa,
mut kaksinverroin onneton se miesi,
min tielle satu et sa
milloinkaan.
La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt.
La Tricoteuse!
Mun olet hulluks tehnyt.
En enää irti pääse silmistäsi.
On kutonut
mun vangiks valkein käsin
La Tricoteuse.
La Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössä
on hyvä maata miehen
uupuneen,
sua muistaa peltomiesi päivän työssä,
sua korven käyjä
työssä yksikseen.
La Tricoteuse! Sa elon ensi viete!
La Tricoteuse!
Sa hullun viime miete!
Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin.
Kun
kuolen, kumpuain ei muista silloin
La Tricoteuse.
Ah, vaeltaja elon erämailla,
kysytkö, missä on hän, mistä, ken?
Hän

menee merten lainehitten lailla,
hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen.

Mut jos sa kysyt ken tään laulun lauloi,
sen teki pohjan poika, kun
hän kauloi
kultaansa, joka katsein kiehtovaisin,
suin suloisin ol'
ilkein, ihanaisin
La Tricoteuse.
KIMMON KOSTO.
Kimmo vuorta viertävätä
hiihtää yössä yksinänsä,
taivaan tähtöset
palavat,
palavampi Kimmon tuska,
kun hän korpia samoopi,
yksin
yössä lauleleepi:
»Tytär oli minulla nuori
niinkuin pieni petran hieho,
jäi yksin
kotahan kerran,
tuli miesi muukalainen,
tytön taljalla lepäsi;
kun
hänet tapaan ma kerran,
silloin korpi kauhistuvi.»
Kimmo vuorta viertävätä,
hiihtää yössä yksinänsä.
Tuiman tunturin
laella
Hiiden immet hyppelevät,
kilvaten lumikiteinä,
hapset
tuulessa hajalla;
susi juosta jolkuttavi,
revontulet räiskähtävi,

huokaavat lumiset aavat,
taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.
»On tulossa tuisku-ilma»,
tuumaa Kimmo, kiiruhummin
sauva
iskee, suksi potkee,
vuoren varsi katkeavi.
Kuulee alta korpikuusen
äänen vaisun vaikeroivan:
»Hoi, kuka
hiihtäjä oletkin,
auta miestä onnetonta!
Petralla ajelin, petra

katkoi ohjat, kaatoi pulkan,
metsän kohtuhun katosi;
pelastuin
vähissä hengin.
Nyt en tiedä tietä enkä
paikkaa pakkasen käsistä.»
Tuntee miehen