Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha | Page 4

ies.
Kas, silloinpa sankari saapui.
Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies--
Kunigunda, ah, Kunigunda--

hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
sota päättyi, maa oli vapaa.
»Ja saanko mä palkkani nyt kukaties--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--

»olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies».
Verijälkiä kannukset jätti.
»On oikein, palkkansa saa sotamies--»
Kunigunda, ah Kunigunda--

näin lausui kuningas, »mut kukaties
jätät sitten sa maan ja minut.
Siis myö mulle miekkasi sotamies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--

Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
mut vastasi sankari suuri:
»Ja vaikka mä vaan olen sotamies»--
Kunigunda, ah, Kunigunda--

»niin myö minä miekkaani en jumal' ties
itse kuninkaan
tyttärihinkään.
Mun onneni olla on sotamies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--

»sama, luulenpa, tahto on miekkani myös,
se on Hiidessä kuuraeltu».
3.
SUKKAMIELEN SAUVA.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen
sauvan pääss'
on hopeainen tiuku.
Kun se tiuku helisee,
niin hämy maille lankee,
riutuu rinta ihmisten

ja miel' on ahdas, ankee.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen
sauvan päässä
kultainen on tiuku.
Kun se tiuku helisee,
niin herää hengen härmä,
kuudan maita

kulkevi
ja säihkyy unen särmä.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen
sauvan pääss'
on timanttinen tiuku.
Kun se tiuku helisee,
on mieli miekan alla,
astuu ilmi aurinko
ja
maailmass' on Halla.
AIKA.
Asuu aamuruskon mailla kansa,
jonka Jumala on Aika. Templi

tehty hälle puistohon on pyhään,
virran vieriväisen kaltahalle.

Loitos loistaa templin kaarikatot,
kauas kuuluu pappein kuorolaulu,

kauemmaksi vielä maine kulkee
Ajan ankarasta uskonnosta.
Aika näät ei ole kivikuva
käsin tehty taikka luonnon muoto,
aate ei,
ei tyhjä mielihoure.
Aika hirviö on julma, joka
uhrit parhaat,
vaikeimmat vaatii,
sata miestä, miehevää ja nuorta,
joka vuoden
kuussa kääntyvässä.
Siit' on idän maassa itku, parku,
paino raskas
rintaluita painaa.
Mutta näin ne laulaa templin papit
käyden kuutamossa hiljaisessa:

»Suuri, suuri, ankara on Aika!
Maailmoiden mahtaja sa olet,
kun sa
mylväiset, niin vuoret murtuu,
kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,

vaan kun sinä jalan maahan poljet,
jää ei ykskään eloon elävistä.»
Tarun kertoi mulle templin pappi
kerran aurinkoisen alas mennen,

yössä yksinänsä koskein kuohun
pyhän virran pyörtehiltä soiden.

Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa
kimalteli Himalayan huiput.
Väkevästi
loisti vanhan silmä,
kun hän tarinansa kumman kertoi.

Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti.
Yksi erällänsä nuoret tuodaan,

silmin sidotuin ja käsin. Uksi
avataan ja jälleen suljetahan.
Hälle ei
se enää koskaan aukee.

Uhrein parvessa on poika uljas,
pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis

kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä.
Ainoo turva on hän äidin
vanhan,
toivo tietäjien, naisten lempi,
leirin kauhistus ja kansan
kaiken.
Vuoroansa vaiti odottaa hän,
äiti vierellänsä itkee, huokaa.
Hetki lyö. Hän sisään sysätähän,
pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee

kasvoillansa kalman henkäyksen,--
silloin, katso: Silmäin side
laukee
ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt
eikä nähdä sopis
kuolevaisen.
Ajattaren ankaran hän näkee:
Puoleks lisko, suomuinen ja suuri,

puoleks nainen punalieska-huuli,
päässä silmät niinkuin pätsi palaa,

pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu,
käden kohottaa hän
vetääksensä
sulhon syleilyynsä kauheahan.
Seisoivat he hetken vastatusten,
Ajatar ja urho miekan, mielen.

Vavahtaapi polvet pedon, sammuu
silmä, vaipuu käsi kynnellinen;

leveästi niinkuin kesä-ilta
sulhon huulille hän suukon painaa.
Mutta kammiosta urho astuu
kalpeana niinkuin kuolo, kulkee

metsiin, jättää äidin, siskot, miettii,
tekee hengen töitä, jotk' ei katoo,

vaikka katoaisi kansa kaikki.
Hänehen ei Ajan hammas pysty,

voittanut hän onpi kuolon vallan,
sillä hän on unelmainsa urho
ja
hän täyttää, mitä monet tuumii.

Noin se kertoi kerran templin pappi
mulle aurinkoisen alas mennen.

Vaiti istuin. Vaikes kertojakin.
Himmenivät Himalayan huiput.

Yössä yksinänsä koskein kuohu
pyhän virran pyörtehiltä kuului.

Silloin sanat sattui mieleheni:
»Eikö sitten enää milloinkana
miestä
ollut Ajan voittajata?»
Väkevästi vanhan silmä loisti,
kädet rinnoillaan hän risti, lausui:

»Aika voitetahan joka kerta,
jolloin aatos miehen mieless' syttyy,


aatos miehen mieltä ankarampi,
kasvavainen yli kuolevaisen.
Siitä
asti on hän outo täällä,
herra muille, orja itsellensä,
sillä hän on
unelmainsa urho,
oman aattehensa astinlauta.»
»Entä jos hän
aattehensa tahraa?»
»Silloin aate hänet alas lyöpi,
ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa
tietään
niinkuin myrsky merta käyden.»
Hetket kului. Pedot öiset heräs,
lähti leopardi piilostansa,
tiikeri, tuo
karavaanein kauhu,
leijonakin, metsästäjän lempi,
oksat risahteli,
risut taittui,
kaukaa karjunta yön ilman halkas.
Ja ma muistin
Ajattaren haamun
ja ma kysyin äänin vavahtavin:
»Eikö koskaan
Ajatar tuo kuole?
Eikö koskaan koita kansain onni?»
Liene kuullut ei hän kysymystä.
Vaiti istui hän ja vaiti minä.
Tähdet
syttyi taivahalle, syttyi
iäis-aatteet ihmissydämissä,
ja ma kuulin
koskein kuorolaulun
pyhän virran pyörtehiltä soivan:
»Suuri, suuri,
ankara on Aika.
Maailmoiden mahtaja sa olet,
kun sa mylväiset,
niin vuoret murtuu,
kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
pysyväinen
vain on pyhä virta,
iäinen vain ihmishengen kaipuu.»
IMATRAN TARINA.
Tuo Imatra, immyt sorja,
oli kaunehin neitoja Karjalan maan.
Tuo
Ontrei, pajarin orja,
tais laulaa ja kannelta kaiuttaa.
Hän rakasti Karjalan kukkaa.
Salot laajat soi, koska lauloi hän.
Mut
Karjalan kansa rukka
suri sorrossa isännän ilkeän.
Kuka kansan kohlitun kostaa?
Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
Hän
Karjalan laululla nostaa!
Iloks impensä vain hän lauluja luo.
Tuo virkkavi Imatra impi:

»Maan eestä laula, mut mulle ei.»--
»Sa
mulle oot kallihimpi»,--
näin saneli Ontrei ja suukon vei.

»Teit kyllin jo lauluja mulle,
maan ympäri olen ma maineikas.»

»Vasta kyllin on lauluja sulle,
runo tehty kun on joka kutristas.»
Mitä moiselle immyt taisi?
Hän leikkasi kutrinsa kultaiset,
»Katsos,
poikani kaunokaisin,
mulle vieläkö laulat ja maalle et?»
Mut Ontrei, Imatran orja,
hän lausui koskien kanneltaan:
»Olet
mulle ain yhtä sorja,
sun sulojas laulan, en suruja maan.»
Mikä Imatra immelle työksi?
Kas, pajarin valta se kasvoi vain.
Hän
kosken kuohuihin syöksi.
Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.
Mut Ontrei, Imatran orja,
hän istui rannalle kuohuvan vuon:
»Tule
kuolema, lapsesi korjaa!
Mut ensin ma lauluni parhaan luon.»
Hän koski kantelon kieliin.
Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
Ne
Karjalan miesten mieliin
kävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt.
Ja Karjalan kansa nousi.
Taru tuo on tunnettu teille kai?
Teräs
välkähti, viuhahti jousi.
Jo pajari haljakan verisen sai.
Mut suur' oli pajarin suku.
Kautta korpien kostoa huudetaan.
Ja
sotalaumojen luku
yli samosi kaunihin Karjalan maan.
Jo vapaushaavehet haipui,
verivirrat peltoja purppuroi.
Moni vaipui,
moni myös