esimerkki siitä, kuinka alkuaan sankari-aikaa kuvaava
laulu voi muuttua pelkäksi idylliksi. Tässä laulussa[37] -- sen nimi on
Kalevalan neiti -- kiroo kosija ne lahjat, jotka on tytön sukulaisille
turhaan antanut naimislunnaiksi. Muun muassa lausuu hän esim.: »Isosi
soti-oronen sotitielle sortukohon!» Mutta eräässä toisinnossa[38]
tapaamme näiden rivien sijasta: »vaollensa vaipukobon kyntö-aikana
parasna!» Sitä vastaan kirous veljen osasta: »veljesi veno punainen
kohti juoskohon kiveä soutu-aikana parasna!» kuuluu siinä: »veljesi
sotivenonen kohti juoskohon kiveä parasna sotikesänä!» Sattumus vaan
on näissä tapauksissa säilyttänyt sotaisen, epäilemättä muinaisemman
muodon. Hyvin siis on mahdollista, että samoin, ja paljon suuremmassa
määrässä, on käynyt Kalevalan runoissa. Semmoinen muutos olisi vaan
ollut luonnollinen vaikutus historiallisista vaiheista. Suomen kansa
menetti itsenäisyytensä. Se soti senkin jälkeen paljon, soti urhoollisesti
velvollisuuden ja uskollisuuden vaatimuksesta. Mutta se soti ja
ylimalkaan toimi valtiollisella alalla pääasiallisesti toisen käskyläisnä.
Koko tämä ala sen kautta menetti sen perikuvallisen loisteen, sen
innostuttavan voiman, jota runo vaatii. Kansan henki haki parhaan
tyydytyksensä koti- ja perhe-elämän piiristä, jossa se yhä edelleenkin
sai itsenäisesti luoda luomiansa. Siitä oli luonnollinen seuraus, että
idylli rupesi versomisessaan voittamaan sankarirunoelman.
Lieneekö todella, niin kuin tässä on koeteltu osoittaa mahdolliseksi,
Kalevalan eri-osain suhde muinoin ollut toisellainen, vai lieneekö
suunnitelma alkuperäisestikin jo ollut yhtä epäsuhtainen, niin voi
meillä arvostelussamme tietysti ainoasti Kalevalan nykyinen olevainen
muoto olla esineenä. Ja siinä meidän, vaikka pidämme kiinni Kalevalan
yhtenäisyydestä, todistaen yhden ajatuksen käyvän koko runoelman
läpi, samassa kuitenkin täytyy myöntää, että tämä ajatus ei ole
kohdallisesti toimeen pantu ja että siis Kalevalan suunnitelmasta
puuttuu taiteellinen, kaikki kohdat hallitseva täydellisyys.
II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan.[39]
Osaksi suunnitelmasta puuttuvan täydellisyyden palkitsee kuitenkin
Kalevala taiteellisuudellaan ja puhtaalla epillisyydellään toisissa
suhteissa. Tämä on ulkomaalaisiinkin tutkijoihin tehnyt syvän
vaikutuksen.
»Tässä virtaa», lausui Grimm,[40] »edessämme runoelma, joka, jos
mikään, on puhdas epos, esitystavaltaan koreilemattomana ja sen kautta
sitä vaikuttavampana, sisältäen suuren aarteen ennen tuntemattomia
taikka myös toisiin tunnettuihin liittyviä taruja, vertauskuvia ja
lauseparsia. Erittäin vielä tahdon huomauttaa tässä ilmautuvaa elävää,
mielekästä luonnontajuntaa, jonka vertaista tuskin voi tavata missään
muualla paitsi Indian runoissa.»
Samoin on Rosencrantz'in Runouden historiassa luettavana:[41] »Entäs
aineen suoritus! Se on niin erinomainen, ettei voi olla suomatta
korkeinta kunnioitustaan kansalle, jonka kuvausvoima on niin
monimuotoinen. Esitys on täydesti objektivinen, noudattain puhtainta
kertomarunollista henkeä; se ei piirusta ainoasti haamuntapaisia
rajaviivoja, vaan maalaa yksilöitä luovalla voimalla elävän
todellisuuden kaikkia haaroja. Itämeren pohjois-rannikkoin salot, elävät
ja ihmiset eivät ole missään muualla kuvatut niin
veistokuvantapaisella selvyydellä, niin heleillä väreillä. Pohjan perän
asukkaitten omituinen mielenlaatu, joka yhdistää hellyyden
pienimpiinkin ja mielihalun suuruuteen, summattomuuteen asti, on
tässä niin hyvin sankarein luonteissa kuin myös tapauksissa kaikin
puolin esiintuotu».
Enemmän rajoitettu, mutta sen kautta juuri vielä luotettavampi
kiitoksessaan, on Max Müller'in lausunto.[42] »Vanhusten suusta»,
sanoo hän, »on tullut kerätyksi kertomarunoelma, joka pituudeltaan ja
täysinäisyydeltään on Iliadin kaltainen, vieläpä, jos hetkeksi voisimme
unohtaa kaiken, mitä me lapsuudessa opimme pitämään kauniina, ei
tuntuisi vähemmän kauniilta kuin Homeron laulu. Suomalainen ei ole
tosin mikään Kreikkalainen, Wäinämöinen ei mikään Homeros, mutta
jos maalari saa ottaa värinsä häntä ympäröivästä luonnosta, jos hänen
on lupa kuvata ne ihmiset, joiden keskellä elää, niin on Kalevalallakin
Iliadin vertaiset ansionsa ja se voi vaatia itselleen sijaa maailman
viidentenä kansan luomana sankarirunoelmana Jonian laulujen, Indian
Mahábháratan, Persian Shánamen ja Saksan Niebelungenlied'in
rinnalla.»[43]
Etevin niistä ominaisuuksista, jotka Kalevalan puoleen ovat vetäneet
tämän asiantuntijain yleisen ihastuksen, on epäilemättä sen selvä, elävä,
todellisia muotoja luova kuvausvoima, suuri lahja kaikessa runoudessa,
mutta erittäinkin päävaatimus epoksessa, jolla on runouden
kokonaisuudessa sama sija, mikä kuvanveistolla ja maalauksella
taiteessa ylimalkaan. Täyden käsityksen meidän Kalevalamme
mestariudesta tässä suhteessa saapi ainoasti se, jolla on tilaisuutta
verrata sitä useimpain muiden kansain kokeisin tällä alalla. Ossianein
lauluissa hapuilemme aina ikään kuin sakeassa vuorisumussa;
sankarien luonne ja muoto, tapaukset ja tapausten tanteret näkyvät vaan
hämärinä haamuina, niin ettemme tiedä, näemmekö jotain maan päällä
tapahtuvaa vai kuvitteleeko edessämme tuommoinen tyhjä, lihaton,
veretön aaveparvi kuin Kreikkalaisten Hadeksessa. Eddalla on se
omituisuus, ettei mikään tapaus ole kuvattu täydessä laajuudessansa,
vaan ainoasti joku erittäin liikuttava seikka siitä, sekin enimmiten vaan
keskinäispuheitten kautta. Näiden puheitten välinen kertomus
tapahtuneista asioista on aivan lyhyt, enimmiten vaan muutamia rivejä
sisältävä, sangen usein suorasanainen, monestipa aivan poisjätetty.
Ulkonainen muoto ja luonto ovat melkein kokonaan kuvaamatta. Tässä
ytimekkäässä, kaiken voimansa yhteen kohtaan kokoovassa
muodossansa, niinkuin myös tarujensa perus-aatteitten syvyyden kautta,
tekevät tosin Eddan laulut mahtavan vaikutuksen, mutta koko tämä
kuvaamistapa on pikemmin draamallinen kuin epillinen ja tuntuu kovin
katkonaiselta. Todellisemmin epilliset ovat Venäläisten ja Serbialaisten
runoelmat, etenkin jälkimmäiset, jotka elävässä kuvauksessa vetävät
vertaa vaikka mille mestariteokselle; mutta kumpikaan näistä kansoista
ei ole yhtähyvin luonut muuta kuin erinäisiä pikkukuvasia; heiltä
puuttuu täydellinen, koko kansan elämän, koko maan luonnon käsittävä
kokonaiskuvaelma. Siitä vaillinaisuudesta ei sovi suinkaan moittia
saksalaista Niebelungenlied'iä; se luopi kokonaisen, kaikinpuolisen
kuvan etehemme; siinä ei ole mitään katkonaisuutta, mitään hämäryyttä
piirteissä; päinvastoin on kaikki maalattu leveimmällä pensselillä.
Mutta tämä pensseli enimmiten ei ole taidemaalaajan, vaan
seinämaalarin. Vaikka itse läpikäyvä aate on niin syvästi runollinen,
vaikka toimivain henkilöin luonne on niin jalosti esitetty, on toiselta
puolin koko kertomis- ja kuvaamistapa runollisuutta vailla. »Se
Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.